Kolmannen kerran Toscanassa, osa I/II: Tuttua ja taattua

Heimomme tavaksi on tullut viettää syysloma Toscanassa, tukikohtana 1400-luvulla rakennettu Castello di Grotti. Loman keskeisenä ideana on, että kolme sukupolvea voi viettää viikon yhdessä, mikä ei Suomessa oikein onnistu. Tuttu paikka taas takaa sen, että tietää, mitä on tarjolla eikä tarvitse koko aikaa hötkyillä uusien kokemusten ja nähtävyyksien perään. Kun olen kahdesta aikaisemmasta matkasta kirjoittanut yhteensä kuusi juttua, koetan nyt parissa jutussa etsiä uusia näkökulmia mutta kerrata myös vanhaa.

Viime syksynä kerroin kahdesta kissasta, Mickestä ja Dantesta, jotka olivat erityisesti Veeran ja Sakken lemmikkejä. Nyt kissakööri oli täydentynyt kahdella kesällä syntyneellä, joista toinen sai Veeralta nimen Luigi ja toinen nimettiin Marjoksi. Nämä nuorukaiset olivat rohkeita ja tulivat mielellään myös linnan sisätiloihin. Maito sentään tarjoiltiin ulkona.

Lomamme aikaan sattui sopivasti Satun nimipäivä. Sacher-kakku, kuohujuoma ja mehu tarjoiltiin linnan pihalla.

Matkan jokapäiväinen kohokohta oli jälleen Juhan ja Timpan valmistama illallinen, joka nautittiin omassa ruokasalissa. Kerran juhlallisesti kynttilöiden valossa, kun sähköt olivat jonkin aikaa poikki.

Traditioihimme kuuluu sekin, että kerran viikossa on tarjolla Välimeren isoja äyriäisiä, ikään kuin rapujuhlat.

Lasten mieliharrastus oli edelleen jalkapallo. Nyt ei pelattu otteluita Haloset vastaan Nuottaniemen Perkot vaan tyydyttiin sekajoukkueisiin, joihin me papatkin mahduimme mukaan maalivahdeiksi.

Päivittäisen futiksen jälkeen virkistäydyimme paikallisessa Ristorante/Bar Osteriassa, sen katuterassilla.

Kerran aterioimme myös Osterian kellariholvissa.

Iltaisin sytytimme linnan seurustelusalissa olevan ison takan, jonka ääressä oli mukava rupatella ja pohtia maailmanmenoa.

Olemme olleet Castello di Grotissa kolmena vuonna yhteensä kolme viikkoa. Joka ikinen päivä on ollut aurinkoista ja lämmintä, nytkin keskimäärin 23 astetta plussaa. Vain kerran - tällä matkalla - on satanut. Ja vettä tulikin roimasti monta tuntia, ynnä lisäbonuksena komea ukkonen, joka kesti 12 tuntia yli yön ja joka aiheutti em. sähkökatkon. Komeaa oli vanhan linnan ikkunoista katsella luonnonvoimien myllerrystä mustalla taivaalla.

Kuten  ennenkin, jutun kuvat näyttävät komeammilta, kunhan klikkaat ne suuremmiksi.

Meillä senioreillahan on aikaa

Niinhän meillä on, mutta myös kiirusta pitelee, kuten kaikki seniorit hyvin tietävät. Heimopäällikön viikon ohjelma tässä taannoin oli seuraava. Pro Humanumin Sivistyskahvila kokoontui vaihteeksi teehuoneessa, hienossa Chai Wanissa Kiseleffin talossa Senaatintorin laidalla. Olihan upea ympäristö nauttia hienoa teetä, joka muuten on maailman suosituin juoma, huippumaina Britannia ja Aasian maat.

Teekulttuuriin ja teen eri lajeihin meidät perehdytti Helsingin Teeseuran puheenjohtaja, tv:stäkin tuttu. Chai Wan tarjosi kahta eri laatua teetä ja maukkaita skonsseja. Saadun informaation jälkeen heitimme kotona roskiin kaikki teepussit - hyi hyi, eihän niistä mitään kunnon teetä saa.

Sen myös opimme, ettei teevettä saa keittää kiehuvaksi vaan lämpötilan on oltava teelaadusta riippuen 70-90 astetta. Hauduttaakaan ei saa liikaa, keskimäärin noin kolme minuuttia. Kolmas virhe, mihin helposti sorrumme, on liika vahvuus, jonka sijaan on etsittävä uusia hienoja teemakuja. Myös teekeitin, jossa voit säädellä oikeat lämpötilat, kannattaa hankkia, ettei tarvitse paistimittarilla lämpöä seurata.

HP:n suosikki tällä hetkellä on valkea kiinalainen Yasmin-tee. Teen kanssa saa ottaa myös avecin.  Tätä heti ystävien kanssa kokeilimme illallisen päätteeksi, ja avecina oli Calvados XO.

Seuraava aktiviteettimme oli kahden päivän matka Tallinnaan legendaarisen 1960-luvulla opintojen aikana syntyneen Karhu-Koplan kanssa. Tarkoituksemme oli illastaa Mannerheim-ravintolassa, mutta siinä oli lappu luukulla. Harmi kun ei saatu Vorschmackia. Sen sijaan ihan vierestä löytyi toinen hieno ravintola, jonka nimi on Ö, ja joka kuuluu samaan Sparling Group -ketjuun kuin Viron paras courmet- ravintola Tchaikovsky. Ö puolestaan on valittu Viron parhaaksi vuosina 2008 ja 2009.

Kuten Tallinnassa on tapana, kävimme myös Estonia-teatterissa katsomassa ja kuulemassa Verdin Rigoletton. Kaunista tuttua musiikkia ja hyvät laulajat. Tätä oopperaa oli helppo seurata.

Kolmas kulttuuriaktiviteetti oli Ullanlinnassa Design-museossa, jossa taiteen tohtori Juha Järvinen esitelmöi siitä, miten kommunistinen ideologia vaikutti Itä-Saksan teolliseen muotoiluun. Hänellä oli muutamia Harppi-Saksassa tehtyjä ja Suomeenkin tuotuja tuotteita, kuten Omega-pölynimuri, jollainen oli HP:nkin kotona joskus 1960-luvun alussa. Kaunis dynaaminen muotoilu, erikoisuutena se, että imurin runko oli pahvia, kun raaka-aineista oli tuolloin DDR:ssä kova pula.

Väitöskirjan pääkohde oli kuitenkin tuttu Wartburg 353 eli Warre, kaksitahtinen putputtaja, jonka kantaisä oli 1930-luvun DKW. Rautaesiripun vaikutus näkyi siinä, ettei DKW:stä itäisellä puolella Warrea kummempaa tullut, lännessä kehitys sen sijaan vei kohti nykyisiä Audeja. Harppi-Saksa oli kuitenkin hyvin ylpeä Warrestaan, sen katsottiin yksinkertaisena käyttöautona edustavan sosialistinen autonvalmistuksen ideaalia. Kotimaassa suosio oli niin kova, että itäsaksalaiset joutuivat odottamaan omaa Warreaan kymmenen vuotta. Pienen Trabantin jonotusaika oli seitsemän vuotta.

Kuvan Warre on kuvattu Design-museon ulkopuolelta. Muuan fani oli tullut omalla suosikillaan kuuntelemaan kiintoisaa luentoa. Tämä auto ei enää ollut ihan oikea Warre, sillä siinä oli jo voimanlähteenä VW Polon nelitahtimoottori, mikä oli selvä myönnytys läntiselle teknologialle. Näitäkin autoja ehdottiin valmistaa 70 000 ennen kuin kysyntä loppui ja vanhan DDR:n asukkaille kelpasivat vain länsiautot.