Kustin diplomi in - Sakken vaipat out

Matka Atlantaan sujui kaikin puolin mukavasti. Tosin lentoaika on pitkä: Helsingistä Amsterdamiin 2,5 tuntia ja Damista Atlantaan 8,5 tuntia, lentokentillä yhteensä 5-6 tuntia. Mutta lentokone on joka tapauksessa nopein ja vaivattomin tapa ylittää Atlannin valtameri.

Lämpöä täällä on jo lähelle 30 C:tä ja luonto puhjennut seitsenviikkoisen poissaoloni aikana niin sanotusti kukkaan. Myös grillikausi on avattu, siitä olen saanut jo ensimmäiset maistiaiset.

Merkittävin asia on kuitenkin se, että Kusti (8 v.) nimettiin koulussaan Vanderlyn Elemtary´ssa kuukauden oppilaaksi, Student of the Month.

Pikkuveli Sakken (alle 3 v.) merkkitapaus sattui myös poissaoloni aikoihin. Hän luopui vaipoistaan eikä käytä niitä enää edes öisin.

Veera, minä ja villisika

Ennen Atlantaan lähtöäni piipahdin Espoon Nuottaniemessä tapaamassa Juhan perhettä. Varsinkin Veeran (6 v.) kanssa meillä oli yhtä ja toista yhteistä. Keskustelimme villisikakirjasta, joka meillä on tekeillä. Tarkoitus on, että Veera kuvittaa kirjaa piirroksillaan, minä laadin tekstit. Kirjan luonne lyötiin lukkoon kolmisen viikkoa sitten. Kun kysyin Veeralta, tehdäänkö satukirja vai tietokirja, Veera sanoi, että tehdään tietokirja. Kiirettä kirjalla emme pidä, se on lähivuosien piikissä.

Nuottaniemessä teimme myös parin tunnin lenkin: Veera ajoi pyörällä ja minä kävelin.

Viimeinen samurai - kannattaa katsoa

Maikkarin maanantaileffa Viimeinen samurai oli elokuvaviihdettä parhaimmillaan: tyylikästä äksöniä, komeita maisemia, hyviä näyttelijöitä. Elokuva ajoittuu 1870-luvulle, ja vaikuttavinta siinä on kahden eri kulttuurin, vanhan ja uuden, taistelu, jossa samurain miekat, keihäät ja jouset häviävät uuden massakulttuurin tuotteille, kivääreille, konekivääreille ja tykeille. Eli massakulttuuri, jonka teollinen tuotanto teki mahdolliseksi, tuotti massa-armeijat ja sen mukaisen massatuhon. Myös samuraitten henkisistä arvoista kuten uskollisuudesta, kunniantunnosta, kurinalaisuudesta ja pyrkimyksestä täydellisyyteen filmi antaa hyvän kuvan, joka tosin lienee liiankin ihanteellinen. Mutta eihän elokuvan tarvitse ihan totta olla.

Pääroolissa on Tom Cruise, josta en ole erityisemmin pitänyt, mutta tässä elokuvassa hän amerikkalaisena kapteenina, josta tulee samurai itsestäänkin, on erittäin hyvä. Samuraipäällikköä näyttelevän Ken Watanaben varjoon Cruise kuitenkin jää, sillä Watanaben karisma on aivan valtava.

Jos ette leffaa nähneet, hankkikaa se DVD:nä. Kannattaa katsoa, ja varata siihen rauhalliset kaksi ja puoli tuntia. Itse näin filmin jo kolmannen kerran, mutta aina se on yhtä vaikuttava.

Tämä on tänä keväänä viimeinen päiväkirjamerkintäni Suomesta. Seuraavan kerran kirjoitankin sitten Atlantasta, jossa yhdistetty au pair -pestini ja kirjoituslomani (AIV) jatkuu toukokuun loppuun. Pysykää kanavalla.

Ystävä lähellä

Niinkuin tiedämme, aristokraatti Winston Churchill (1874-1965) oli paitsi valtiomies - Britannian pääministeri kahteenkin otteeseen - myös upseerikoulutuksen saanut sotapäällikkö, johon Britannian taistelu Hitleriä vastaan 1939-1945 symboloitui. Vähemmän tunnettua on, että hänellä on myös laaja kirjallinen tuotanto, josta hän sai Nobel-palkinnon 1953.

Sir Winston on sattuvasti sanonut: "Kun kirjoittaa kirjaa, on aina ystävä lähellä". Näinhän se on, vai mitä.

Otto, Jussi ja Huuliharppukostaja

Käymme lauantaisin Lidlissä, josta on tullut suokkikauppamme hintojensa, pienen kokonsa sekä runsaan ja omaleimaisen valikoimansa takia. Tänään tein pienehkön löydön, ostin yhdeksällä eurolla Sergio Leonen "Huuliharppukostajan" DVD:nä. Filmin pääosissa ovat Charles Bronson, Henry Fonda ja Claudia Cardinale. Mielestäni "Huuliharppukostaja" on länkkärien klassikkoja siinä kuin Clint Eastwoodin "Hyvät, pahat ja rumat" sekä John Waynen, Dean Martinin ja Ricky Nelsonin "Rio Bravo".

Nyt jo varmaan kysytte, miten sisareni Johannan pojat liittyvät tähän filmiin. Tarina on seuraava: Kesänkorvalla 1990 vietimme Jyväskylässä Susannan lakkiaisia, ja Arolan perhe oli tullut juhliin Helsingistä. Kun vanhemmilla ei ollut mitään kiirettä, Otto (10 v.) ja Jussi (7 v.) katselivat Juhan (21 v.) huoneessa lasten videoita. Kun ne loppuivat, pojat sanoivat vanhemmilleen, että lähdetään jo kotiin, kun kaikki filmit on katsottu. Silloin heitin mielestäni osuvan repliikin ja sanoin: "Älkää vaan katsoko sitä Huuliharppukostajaa, se on ihan liian jännä" (K15). Kuului viuhahdus kun pojat syöksyivät television ääreen. Ynnä pysyivät siellä seuraavat kaksi ja puoli tuntia, minkä verran elokuva kestää. Sitä en ole koskaan miettinyt, mitä kasvatuspsykologit asiasta sanoisivat.

Lopuksi vihje oluen ystäville: Sesongin päättyessä Alko myy, ainakin Jyväskylässä, Nokian Panimon "Nokian Talvi" -olutta (6 %) puoleen hintaan, 1,29 euroa pullo. Käyttäkää hyväksenne, sillä Vanhasen II-hallitus tulee nostamaan viinan hintoja, joita Vanhasen I vähän aikaa sitten laski. Tutkimattomia ovat nämä poliitikkojen aivoitukset.

Pöytä Pietarista yli sadan vuoden takaa

Kaikki alkoi siitä, kun Juha viime kesän muuttotalkoissamme huomasi, että vintillämme oli vuosikymmeniä ollut varastoituna vanha kirjoituspöytä, jonka keltainen maalipinta oli kehno ja jonka yksi jalka oli pahasti vääntynyt. Juha kysyi, saisiko siitä hänen tyttärelleen Veeralle (silloin 5 nyt 6) pöytää, jos sen maalaisi uudelleen valkoiseksi. Sanoista tekoihin, kuitenkin niin, etten itse lähtenyt pöytää laittamaan, kun sopivaa työtilaa ei ollut. Annoimme pöydän viime marraskuussa Alexander Kalliolle, Venäjältä tulleelle huonekalujen entisöijälle, joka pitkään oli Keski-Suomen museon palveluksessa mutta jolla nykyisin on oma firma Jyväskylässä.

Kallio innostui asiasta. Hän ajoitti pöydän 1800-luvun lopulle ja määritteli kotipaikaksi Venäjän keisarikunnan pääkaupungin Pietarin. Ammattimies asetti työnsä ehdoksi sen, että hän saisi entisöidä pöydän kunnolla eli mahdollisimman lähelle alkuperäistä asuaan. Valkoiseksi hän ei sitä suostunut maalaamaan, koska "se olisi kuin laittaisi auringon säkkiin". Entisöinti valmistui helmikuussa 2007, ja tulos on hieno. Samalla Kallio entisöi myös vanhan tuolin, jonka ikä ei ole sataa vuotta, mutta paljon kumminkin.

Pietarilainen kirjoituspöytä on tullut Ullan suvulle vuosikymmeniä sitten. Ullan isän Viljon (s.1913) turkulainen täti sai pöydän omalta tädiltään, jolla oli ollut antiikkiliike keisarien kaupungissa. Viimeksi Ullan täti piti sitä tiskipöytänsä jatkeena. Ulla sai pöydän lukioaikanaan 1960-luvulla Paimioon, ja otti sen mukaansa Turkuun opiskeluvuosinaan. Sen jälkeen pöytä palveli meillä Turussa lastenhoitopöytänä, sitten joitakin vuosia Kemijärvellä anoppini loma-asunnossa, siirrettiin taas vintille, kunnes Susanna halusi sen omaan käyttöönsä. Susannalta pöytä palautui joskus 1980-luvulla vintillemme. Pitkän kierroksen aikana Pietarista Paimion,Turun, Kemijärven ja Tampereen kautta Jyväskylään alunperin petsattu pöytä maalattiin ensin valkoiseksi, sitten vaaleanharmaaksi, vihreäksi ja lopulta keltaiseksi. Joten Alexander Kallio joutui poistamaan vanhaa maalia ainakin neljä paksua kerrosta.

Nyt täysin entisöitynä vanha kirjoituspöytä on arvokkain huonekalumme. Se on sitä hienon historiansa takia mutta epäilemättä myös rahalliselta arvoltaan. Veeran kanssa olemme sopineet, että hän saa pöydän sitten kun vähän varttuu, vaikkapa luokiolaisena kuten mammansa aikoinaan. Ullanlinnan Jääkärinkadulla, jonne muutamme vuoden 2008 alussa, pöydälle on varattu edustava paikka eteishallissamme.

Tämän tarinan kaksi opetusta: 1. wanhasta esineestä huokuu historian syvä kauneus, ja 2. kun entisöit, anna homma ammattilaiselle.

Minä ja James Bond Monacossa

MTV3:n Bond-sarjassa oli Lankalauantaina vuorossa "007 - Rakastettuni". Filmi jäi kuitenkin näkemättä, kun menimme Ullan ja anoppini Kaijan kanssa Taulumäen kirkkoon pääsiäismessuun klo 23.

Tiedoksi niille, jotka eivät Jyväskylän seutua tunne: Taulumäen kirkko on Jyväskylän maalaiskunnan kirkko, joka sijaitsee kaupungin alueella, vieläpä keskustan tuntumassa. Yksi suomalaisen kuntarakenteen kummallisuuksia on sekin, että myös maalaiskunnan kunnantalo sijaitsee kaupungin alueella, myös lähellä keskustaa. Vuosikausia täällä on pohdittu kaupungin ja maalaiskunnan fuusiota, mutta siitä ei ole tullut mitään, kun kunnallisen vallan - oh, miten suuri se onkaan - päällä istuvat eivät ole halunneet luopua asemistaan.

Mutta takaisin itse asiaan. Pahasti en surrut sitä, että Maikkarin Bond jäi näkemättä, koska siinä pääosassa on Roger Moore, joka ei kuulu suosikkeihini. Sen sijaan katsoin ennen Kaijan tuloa toisen Bondin, "007 ja Kultainen Silmä", jossa Bondia näyttelee Pierce Brosnan, ihan kelpo kaveri. DVD:n olin lainannut Juhan kokoelmista.

Tämän filmin alkukohtauksia on hieno kilvanajo kohti Monacoa: Bond ajaa kunnon Aston Martinia - ei siis mitään Volvoa, BMW:tä tai Ford Mondeota - ja vastassa hänellä on gruusialaissyntyinen kaunis - tietysti - nainen, joka ajaa Ferrari Testa Rossaa. Kilvanajo on komeaa katseltavaa komeissa maisemissa. Myöhemmin Bond tapaa Xenian, joka osoittautuu ilkeäksi rosvoksi, Monte Carlon kasinolla pelipöydässä. Kiintoisaa oli katsella maineikasta Casinoa myös sisältäpäin. Itse olen ihastellut ja kuvannut taloa vain ulkoa, kuten viime maaliskuussa, josta kuvamme. Filmin toinen takaa-ajokohtaus on Pietarissa, jossa Bond ajaa panssarivaunulla (T54, joka oli Suomenkin armeijan vaunu aina 1990-luvulle saakka) mustaa Volgaa. Psv on tietysti Volgaa hitaampi, mutta sillä voi kätevästi oikaista mutkia esim. ajamalla talon lävitse, myös liikenneruuhkissa psv on lyömätön peli.

Enempää en filmistä kerro, kun arvaan, että nyt kaikki haluavat sen katsoa.

Isomummun (85 v.) juhlat Turussa

Heimopäällikön anoppi Kaisa Eliina Airio (s. Varrio, Kemijärvi) on siis vaimoni äiti, lasteni mummu ja lastenlasteni isomummu. Kaisaa on vuosikymmenet totuttu kutsumaan Kaijaksi.

Kaija vietti 85-vuotisjuhliaan Turussa lauantaina 31. maaliskuuta 2007. Koolle oli kutsuttu lähimmät sukulaiset ja ystävät, paikalla oli väkeä kaikkiaan 20. Juhlat alkoivat klo 14 kuohujuomalla, joka nautittiin Kaijan asunnossa Kupittaanpuiston liepeillä, ja tietysti laulettiin: "Paljon onnea vaan...". Sitten kävelimme noin puoli kilometriä Sirkkalan upseerikerholle, jossa nautimme juhlavan aterian Linna-kabinetissa. Päivällinen oli seuraava: alkuruokana korvasienikeitto, pääruokana poronpaisti ja jälkiruokana suklaamousse.

Puheita pitivät Airion suvun vanhin, Pentti, joka on Kaijan kolmesta pojasta ensimmäinen, sekä Kaijan ainoa tytär Ulla.

Lastenlasten puolesta puhuivat Juha Ullanpoika, Iina Pentintytär, Hanna Simontytär ja Saana Mikontytär. Jokaisella oli myös oman perheensä erityistervehdys mummulle.

Lahjaksi Kaija sai monenmoista mukavaa ja maittava, yhteisenä nimittäjänä viikon kylpyläloma Tallinnassa kauneushoitoineen, oopperoineen, illallisineen jne. Tyttärensä Ulla lähtee oppaaksi ja seuraksi.

Kolmen tunnin päivällisen jälkeen siirryimme takaisin Kaijan residenssiin, jossa yhdessäolosta, nautimme kahvit, kakut, calvadokset ym. Ohjelmasta vastasi Veera Juhantytär (5 v.), joka esitti hienon juhlatanssin.

Kaijan vahvuus äitinä, mummuna ja isomummuna on siinä, että hän pari kertaa vuodessa järjestää oman lähisukunsa tapaamiset, joihin kaikki tulevat innolla mukaan. Seuraavan kerran kokoonnumme ensi heinäkuussa Karunan kesäpaikassa, jolloin myös Susannan perhe Atlantasta on mukana.

Illalla suuri osa vieraista palasi koteihinsa, useimmat Helsinkiin. Jotkut vieraista, palstanpitäjän ja Juhan perheet, yöpyivät Turussa joko Kaijan luona tai Radisson SAS:ssa.

Kovasti näytti siltä, että Päivän Sankari, Kaija, oli onnellinen. Tyytyväisiä olimme me muutkin.

Vaaleanpunainen talo Rivieralla

Nizzan viikko oli meillä neljäs peräkkäinen (viikko 12 joka vuosi), joista Juhan perhe on käyttänyt yhden. Lomaosakkeemme on Nizzan vilkkaimman kävelykadun Rue Massenan varrella, ja talon nimi on Recidence Massena. Massena taas on Nizzan suuria poikia, Napoleonin johtavia sotamarsalkkoja. Oma talomme erottuu kuvassa vaaleanpunaisena.



Nizzan ohjelmamme on vakiintunut aika lailla uomiinsa: Paljon kävelyä vanhassa kaupungissa ja maineikkaalla Promenade des Anglaisilla. Kuvasta näkyy hyvin, mistä Ranskan Rivieran ranskankielinen nimi Cote d´Azur, vaaleansininen rannikko, on sanut nimensä.

Teemme viikottain myös 2-3 retkeä linja-autolla lähikaupunkeihin. Tällä kertaa kohteina olivat Monte Carlo (jo toistamiseen), Antibes, joka on kreikkalaisten perustama rannikkokaupunki sekä vuoristokaupunki Grasse, joka on perinteinen hajuvesikaupunki. Maukkaita ruokapaikkoja löytyy kaikkialta, ja ateria valmistetaan yleensä provencelaiseen tapaan. Grillatut sardiinit ovat yksi suosikkimme.

Ranskan Rivieralla on mukava matkustaa bussilla, sillä matkan hinta on aina 1.20 euroa matkan pituudesta riippumatta. Bussit ovat hienoja ja maisemat upeita, mennään sitten pitkin rannikkoa halki toinen toistaan seuraavien pikkukaupunkien ja kylien, tai kiivetään ylös vuoristoon.

Nizzan museokohteena oli tällä kertaa Marc Chagalin museo, jossa on esillä taiteilijan raamatunaiheisia maalauksia ja jossa olemme käyneet ennenkin. Hieno on myös Monacon Merihistoiallinen museo ja akvaario. Sen perusti ruhtinas Albert I - itsekin syvänmeren tutkija - 1900-luvun alussa. Onneksi meille jälkipolville tuon ajan ruhtinaat ja kuninkaat harrastivat muuta kuin biletystä ja kilvanajoa. Muistetaan vain eräitä Ruotsin ja Tanskan kuninkaita, jotka olivat aikansa huippuja arkeologeina.