Sinkkiarkut ja poskellaan oleva journalismi

Kun aloitin vuonna 2006 päiväkirjan pidon, päätin, etten kommentoi maailmanmenoa, jota olin tehnyt 15 vuoden ajan kahdessa eri sanomalehdessä. Linjaksi valitsin perhe- ja ystävälähtöisen kerronnan.


Nyt teen poikkeuksen ja tarkastelen tämän viikon uutistarjontaa ja sen esillepanoa. Ykkösuutinen on ollut suomalaisen sotilaan kuolema Afganistanissa. Ikävä tapaus sinällään, mutta tolkun rajat ylittyvät komeasti, kun presidentti, pääministeri, ulkoministeri ja puolustusministeri antavat vakavina lausuntojaan (tietysti heidän on niitä annettava kun toimittajat niitä vaativat). Tai että iltapäivälehdet tekevät asiasta monen päivän ajan alkuun kolmen myöhemmin kahden ja yhden aukeaman juttukokonaisuuksia ja lisäksi pääkirjoittajat ja kolunistit panevat parastaan. Ja kun iltapäivälehdet näyttivät suunnan, ei muu media tohdi jäädä paljonkaan pekkaa pahemmaksi.


Kuitenkin kysymys oli siitä, että sotilaan uran valinnut nuori mies, siis kadettikoulun käynyt ammattisotilas (ei siis reserviläinen), sai surmansa työnsä yhteydessä työpaikalla, jonne hän oli vapaaehtoisesti lähtenyt. Vertaisin onnettomuutta lähinnä siihen, että riskialtista elämää viettävä Nokian insinööri kuolee liikenneonnettomuudessa matkalla työpaikalleen.


Juuri äsken tuli nettiin uutispätkä siitä, miten varusmies kuoli verenmyrkytykseen varuskunnassa, jonne hän ei välttämättä ole mennyt vapaaehtoisesti vaan yhteiskunnan päätöksellä. Nähtäväksi jää, minkä verran tämä tapaus jaksaa journalisteja kiinnostaa.


Ja vielä kolmaskin tapaus. Miinalaivamme Pohjanmaa on jo jonkin aikaa seilannut vartointitehtävissä Afrikan itärannikolla. Isot jutut tehtiin siitä, kun jonkun merisotilaan vaimo oli itkunpartaalla, kun ei ihan joka päivä saanut kännykällään yhteyttä mieheensä. Lähes yhtä pahalta tuntui sekin, että sotilaat joutuvat laivassaan tekemään kolmivuorotyötä.


Nämä tapaukset saavat lähes koomisia piirteitä, kun muistamme, että virallinen Suomi vannoo itsenäisen maanpuolustuksen nimiin sekä siihen, että meillä on oltava oma valmius puolustaa ison maamme kaikkia maakuntia, ihan Lappia myöten. Kun tähän uskotaan, silloin ei tietysti haluta etukäteen surra lukemattomien sinkkiarkkujen määrää. Afganistanistahan niitä on tähän mennessä tullut pitkän operaation aikana tasan kaksi.

Mitähän mahtavat ajatella sotiemme veteraanit?