Pieni neuvo Suomen keskustalle

Se että ministeri Sirpa Paatero (sd.) uhrasi itsensä Antti Rinteen (sd.) pelastamiseksi, varmaan pitää pääministerin niukin naukin kuivilla, ja selittäähän Rinne osaa, niin pitkästi, ettei kukaan oikein pysy kärryillä, ei Rinne itsekään. Kun keskusta on jo pitkään joutunut miettimään, miten palauttaisi kannatustaan, tässä olisi hyvä tilaisuus. Ei muuta kun laittaa Rinteen pakka sekaisin ja lähteä hallituksesta: perusteluksi riittää, ettei pääministeri enää nauti luottamusta. Mitä siitä sitten seuraisi, se jää nähtäväksi. Se on joka tapauksessa nähty, ettei Rinne ole pääministeriainesta.

Uusi nahkatakki ja muuta mukavaa

Montenegro eroaa muista käymistämme Balkanin valtioista siinä, että siellä viininviljelyllä on kohtalaiset perinteet. Autosta käsin näimme, että erikokoisia viinitarhoja maassa oli. Mitään maisemaa hallitsevia ne eivät olleet toisin kuin esimerkiksi Madeiralla. Yhdellekään viinitilalle ei ryhmäämme viety. Sen sijaan meille tarjottiin ostettavaa timanttimyymälästä, mattotehtaasta ja nahkatakkimyymälästä. Tarkoitus tietysti oli, että turistit jättäisivät eurojaan komeisiin kauppoihin. Myynti oli näyttävästi organisoitu: oli viinitarjoilua, tuotteiden valmistuksen esittelyä eikä kauppamiehistä ollut pulaa, HP:n havaintojen mukaan kutakin matkalla ollutta pariskuntaa varten oli varattu kaksi myyntitykkiä, jotka, jos sanoma näytti menevän perille, veivät kohteensa erillisiin neuvottelutiloihin, joissa viiniä tarjoiltiin lisää ja kaupan yksityiskohdista sovittiin. HP osti tiukan tinkimisen jälkeen itselleen nahkatakin, joka on valmistettu ohuesta lampaannahasta, paino noin 300 grammaa. Heti tuoreeltaan sitä oli tilaisuus kokeilla, kun seurueemme lähti illalliselle hotellimme ravintolaan. Kauppa oli onnistunut. Myyjä sai hyvän hinnan ja HP taas takin, jollaista hänellä ei neljään vuosikymmeneen ole ollut.

Komea oli keisarin viettää eläkepäiviään

Nykyiset Balkanin valtiot kuuluivat muutaman sadan vuoden ajan Rooman imperiumiin ja aluetta kutsuttiin Illyrian provinssiksi. Niinpä roomalaisvaikutus näkyy vieläkin vahvana. Yksi parhaiten säilyneistä Rooman ajan rakennuksista on Diocletianuksen palatsi Kroatiassa. Se kuuluu luonnollisesti UNESCO:n maailmanperintöluetteloon. Keisari Diocletianus rakennutti valtavan palatsikompleksinsa Dalmatiaan. Myöhemmin palatsin ympärille muodostui nykyturisten tuntema Splitin kaupunki. Diocletianus luopui keisariudesta vuonna 305 ja vetäytyi eläkepäiville palatsiinsa, joka sijaitsi lähellä hänen synnyinseutuaan. Eläkekeisari eli vuoteen 313. Diocletianus syntyi vaatimattomiin oloihin ja nousi keisariksi voittoisan sotilasuransa ansiosta. Seuraavissa kuvissa on nähtävissä myös legioonalaisia osoittamassa, että sotilaat huolehtivat palatsin ja entisen keisarinsa turvallisuudesta. Pankaapa merkille legioonalaisen lyhyt miekka, gladius, joka oli aikansa tehokkain tappokalu. Diocletianus oli imperiumin kannalta merkittävä keisari, mutta hallitustavoiltaan despootti, jonka kautta leimasivat säälimättömät kristittyjen vainot. Kristittyjen orjien hiellä ja verellä palatsikin rakennettiin. Samana päivänä näimme myös lähes kuusi kilometriä pitkän linnoitusmuurin, jonka tarkoitus oli suojata alueen suolakaivoksia. Se on valtavan Kiinan muurin jälkeen toiseksi pisin säilynyt linnoitusketju. Kerran vuodessa muurille houkutellaan myös maratoonareita. Tämä tiedoksi erityisesti Susannalle ja hänen juoksijaystävilleen. Päiväretkillämme oli sopivasti parituntisia taukoja, ns. omaa aikaa, jolloin saatoimme lounastaa ja käydä kahvilla. Ritvan ja Ilkan seurassa aika ei tullut pitkäksi. Balkanilta on tulossa vielä yksi juttu, joten pysykää kanavalla.

Kaksi kansallista monumenttia Isänpäivänä

Ullan ehdotuksesta heimomme otti Isänpäivän ohjelmaansa kaksi kansallista huippukohdetta, Kansallismuseon ja Finlandia-talon, jotka sijaitsevat sopivasti vastakkain Suomen tunnetuimman kadun varrella. Katu tunnettiin vielä keväällä 1918 Heikinkatuna, mutta nimi muutettiin Mannerheimintieksi sen jälkeen kun Mannerheim oli toukokuussa 1918 johtanut Valkoisen armeijan paraatin Senaatintorille osoittaakseen helsinkiläisille, että juuri hän oli sisällissodan voittaja eikä suinkaan von der Goltz, joka oli pitänyt oman paraatinsa kuukautta aikaisemmin ja joka oli saanut helsinkiläiset suorastaan hurmioon. Meille varatun oppaan tapasimme museon alahallissa, jossa hän kertoi komeista Akseli Gallen-Kallelan Kalevala-freskoista. Ne istuvat hyvin vuonna 1916 avatun Kansallismuseon kattomaalauksiksi. Museorakennus edustaa ulkopäin katsottuna kansallisromantiikkaa ja sisältä lähinnä jugendia. Rakennuksen pääarkkitehti oli Eliel Saarinen. Tunnin mittaisen museokierroksen ohjelmaksi Ulla oli varannut Itsenäisen Suomen tarinan. Ensinnä tutustuimme Itä-Suomesta siirrettyyn savupirttiin, jossa aikanaan asui kymmenhenkinen perhe, ja talvella myös lehmät, lampaat ja muut kotieläimet. HP tunsi mielessään vahvaa nostalgiaa kuvitellessaan, että tällaisessa pirtissä hänenkin vanhempansa mahdollisesti syntyivät. Tosin silloin, 1913 ja 1921, Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa pienetkin torpat olivat jo saaneet savupiiput. Oppaan esitys oli hyvin havainnollinen ja kiinnosti myös HP:n lastenlapsia. Nikolai Bobrikovista ja hänet vuonna 1904 surmanneesta Eugen Schaumanista. Murhan jälkeen Schauman tappoi itsensä ampuen itseään rintaan, ja hänen paitansa on osittain verestä pestynä nähtävissä Kansallismuseossa. Tällä teollaan Schauman halusi vastustaa Bobrikovin toteuttamaa venäläistämispolitiikkaa. Tuntiin mahtui myös muita kiinnostavia asioita, kuten se, miten Suomessa päädyttiin siniristiin, kun ensimmäisestä virallisesta lipusta, punakeltaisesta leijonalipusta luovuttiin: punaisen värin katsottiin viittaavan sodassa hävinneisiin punaisiin. Sen sijaan Suomen vaakunaan leijonalipun värit ja symboliikka jäivät elämään. Myöskään korkeassa kurssissa olleen Gallen-Kallelan ehdotus puna-keltaisesta ristilipusta ei vienyt maaliin. Meille näytettiin myös niitä kultakoruja, joilla suomalaiset olivat lahjoituksin tukeneet talvisodan taistelua, Mika Waltarin kirjoituskone ja Martti Ahtisaaren Nobel-luento painettuna. Kansallismuseosta siirryimme Isänpäivän lounaalle Alvan Aallon suunnittelemaan Finlandia-taloon, joka nousi kansalliseksi monumentiksi vuonna 1975, kun Suomi isännöi ensimmäistä ETY-kokousta. Tämäkin kokemus oli perin miellyttävä: kukaan meistä, paitsi Susanna, ei ollut aikaisemmin aterioinut Finlandia-talossa. Talon ravintolat ja palvelu olivat hillityn tasokkaita, kaikkialla huokui Alvarin henki. Kuten tapoihimme kuuluu, pidimme samalla heimokokouksen, jonka tärkeintä antia olivat lasten opiskelu- ja harrastekuulumiset ja myös lahjat, joita HP sai omilta lapsiltaan Juhalta ja Susannalta. Mukavaa oli kuulla, että kaikilla meni opinnoissa hyvin, jopa erittäin hyvin ja että kaikki olivat erittäin motivoituneita. Ja lopuksi kuva, jossa Timppa juo kahvia. Parhaat kiitokset kaikille mukavasta Isänpäivästä ja erityiskiitos Ullalle hienosta ideasta.

Kolme Balkanin valtiota bussilla

Kuten HP viime keskiviikkona kertoi, syysmatkamme aikana tavoitimme kolme balkanilaista valtiota: Kroatian, Bosnia-Hertsegovinan ja Montenegron. Maat ovat pieniä ja sopivasti kiinni toisistaan. Pitkään toki saimme bussissa istua, enimmillään 3-4 tuntia päivässä. Mitään ikävystymistä ei sentään sattunut, koska maisemat olivat upeita ja koska matkaoppaamme osasi kertomisen taidon (englanniksi).Hän tunsi hyvin Balkanin satoja vuosia vanhan historian ja osasi kertoa objektiivisesti Jugoslavian hajoamissodista 1990-luvun puolivälissä. Opas oli iloinen veikko, joka tarvittaessa lauloi ja soitti kitaraa. Matkallamme kävimme kaikkiaan neljässä eri UNESCOn maailmanperintökohteessa (Dubrovnik, Split, Trogir ja Kotor). Niiden esittely oli sen verran vaativaa, että kohteissa oli meitä vastassa paikalliset oppaat. Myöhemmin HP esittelee muutaman kiinnostavan kohteen.