Kaksi kansallista monumenttia Isänpäivänä

Ullan ehdotuksesta heimomme otti Isänpäivän ohjelmaansa kaksi kansallista huippukohdetta, Kansallismuseon ja Finlandia-talon, jotka sijaitsevat sopivasti vastakkain Suomen tunnetuimman kadun varrella. Katu tunnettiin vielä keväällä 1918 Heikinkatuna, mutta nimi muutettiin Mannerheimintieksi sen jälkeen kun Mannerheim oli toukokuussa 1918 johtanut Valkoisen armeijan paraatin Senaatintorille osoittaakseen helsinkiläisille, että juuri hän oli sisällissodan voittaja eikä suinkaan von der Goltz, joka oli pitänyt oman paraatinsa kuukautta aikaisemmin ja joka oli saanut helsinkiläiset suorastaan hurmioon. Meille varatun oppaan tapasimme museon alahallissa, jossa hän kertoi komeista Akseli Gallen-Kallelan Kalevala-freskoista. Ne istuvat hyvin vuonna 1916 avatun Kansallismuseon kattomaalauksiksi. Museorakennus edustaa ulkopäin katsottuna kansallisromantiikkaa ja sisältä lähinnä jugendia. Rakennuksen pääarkkitehti oli Eliel Saarinen. Tunnin mittaisen museokierroksen ohjelmaksi Ulla oli varannut Itsenäisen Suomen tarinan. Ensinnä tutustuimme Itä-Suomesta siirrettyyn savupirttiin, jossa aikanaan asui kymmenhenkinen perhe, ja talvella myös lehmät, lampaat ja muut kotieläimet. HP tunsi mielessään vahvaa nostalgiaa kuvitellessaan, että tällaisessa pirtissä hänenkin vanhempansa mahdollisesti syntyivät. Tosin silloin, 1913 ja 1921, Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa pienetkin torpat olivat jo saaneet savupiiput. Oppaan esitys oli hyvin havainnollinen ja kiinnosti myös HP:n lastenlapsia. Nikolai Bobrikovista ja hänet vuonna 1904 surmanneesta Eugen Schaumanista. Murhan jälkeen Schauman tappoi itsensä ampuen itseään rintaan, ja hänen paitansa on osittain verestä pestynä nähtävissä Kansallismuseossa. Tällä teollaan Schauman halusi vastustaa Bobrikovin toteuttamaa venäläistämispolitiikkaa. Tuntiin mahtui myös muita kiinnostavia asioita, kuten se, miten Suomessa päädyttiin siniristiin, kun ensimmäisestä virallisesta lipusta, punakeltaisesta leijonalipusta luovuttiin: punaisen värin katsottiin viittaavan sodassa hävinneisiin punaisiin. Sen sijaan Suomen vaakunaan leijonalipun värit ja symboliikka jäivät elämään. Myöskään korkeassa kurssissa olleen Gallen-Kallelan ehdotus puna-keltaisesta ristilipusta ei vienyt maaliin. Meille näytettiin myös niitä kultakoruja, joilla suomalaiset olivat lahjoituksin tukeneet talvisodan taistelua, Mika Waltarin kirjoituskone ja Martti Ahtisaaren Nobel-luento painettuna. Kansallismuseosta siirryimme Isänpäivän lounaalle Alvan Aallon suunnittelemaan Finlandia-taloon, joka nousi kansalliseksi monumentiksi vuonna 1975, kun Suomi isännöi ensimmäistä ETY-kokousta. Tämäkin kokemus oli perin miellyttävä: kukaan meistä, paitsi Susanna, ei ollut aikaisemmin aterioinut Finlandia-talossa. Talon ravintolat ja palvelu olivat hillityn tasokkaita, kaikkialla huokui Alvarin henki. Kuten tapoihimme kuuluu, pidimme samalla heimokokouksen, jonka tärkeintä antia olivat lasten opiskelu- ja harrastekuulumiset ja myös lahjat, joita HP sai omilta lapsiltaan Juhalta ja Susannalta. Mukavaa oli kuulla, että kaikilla meni opinnoissa hyvin, jopa erittäin hyvin ja että kaikki olivat erittäin motivoituneita. Ja lopuksi kuva, jossa Timppa juo kahvia. Parhaat kiitokset kaikille mukavasta Isänpäivästä ja erityiskiitos Ullalle hienosta ideasta.