Fotografiska Tallinn Tukholman malliin

Äskeisen Tallinnan lomamme (ks. blogi 11.2.2020) huippuhetkiä on tutustuminen ruotsalaislähtöiseen Fotografiska-keskukseen.Telliskiven luovassa keskuksessa avattu Fotografiska Tallinn toimii paikkana, jossa taide, hyvä ruoka, musiikki, design sekä avoin tapa ajatella kohtaavat. Näyttelyissä otetaan kantaa ajankohtaisiin, keskustelua herättäviin aiheisiin ja rikotaan perinteisen taiteen rajoja. Kesällä 1919 valmistuneen valokuvakeskuksen esikuva on Tukholman Fotografiska, joka on maailmanluokan modernin valokuvataiteen keskus ja kansainvälinen kohtauspaikka. Sen yhteydessä toimiva ravintola palkittiin vuoden 2017 parhaana museoravintolana maailmassa. HP muistelee, että New York Times runttasi äskettäin tylysti amerikkalaisen Fotografiskan näyttelyn. Niin tai näin, Tallinnassa näyttely oli hieno, joskin aihepiiriltään karmaiseva. Se keskittyi kuvaamaan maailman eri kriisialueita ja sitä, miten pienet ihmiset kärsivät pitkissä sodissa eniten. Ase kädessä taistelevat taas tuntuvat nauttivan tekemisistään. Tallinnan Fotografiskassa on myös hyvä ravintola ja mukava kahvila. Tällä kertaa tyydyimme jälkimmäiseen. Fotografiska on kahden kilometrin päässä Tallinnan keskustasta. Menimme sinne taksilla ja tulimme takaisin spåralla.

"Rohkea rotan syö, uhkarohkea kouluruokaa"

Veeran penkkarijutun jatkeeksi sopii hyvin muistelma siitä, miten HP:n omista penkkareista Turun Normaalilyseossa on kulunut tasan 60 vuotta. Penkinpainajaisten peruskuvio oli samantapainen kuin nykysinkin: ajettiin kuorma-autolla kaupungilla ja katsojia oli silloinkin isot määrät. Iltajuhla pidettiin koulun juhlasalissa. Mihinkään ravintolaan tai laivaristeilylle me sota-ajan lapset emme osanneet kaivata. Myöskään "Vanhojen tansseja" ei silloin vielä tunnettu, sen sijaan tulimme penkkaripäivän jälkeen kouluun "vanhoiksi" pukeutuneina. Seuraavat tunnelmat on kuvattu HP:n kotialbumista, joten taso ei ihan huippuun yllä. Tämä kuva on otettu koulun parvekkeelta ajelun lähtötunnelmissa Norssin pihalla. HP on kuvan keskellä talviulsteri päällä, niin kuin muillakin. Silloin 1960 perheiden varallisuus oli sitä tasoa, ettei erityisiä ulkoiluvarusteita juuri ollut, sama takki päällä mentiin niin kouluun, elokuviin kuin viikonloppuhippoihin. Penkkariautomme kylkiin olimme maalanneet monenlaisia hauskuuksia ja viisauksia, kuten "Ei troppi ojaan kaada" tai "Rohkea rotan syö, uhkarohkea kouluruokaa". Silloin, 18-vuotiaana, ne varmaan tuntuivat fiksuilta. Hyvissä ajoin ennen penkkareita HP oli aloittanut seurustelun saman koulun tytön, pari vuotta nuoremman Ullan kanssa varmistaakseen, että oli kelvollista penkkariseuraa. Tämä onnistuikin, mutta mitään pysyvämpää ei asiasta kehkeytynyt. Penkkarijuhlan tarjoilut olivat maltilliset, juotiin Coca-colaa, vähän tanssittiin jne. Neljä vuotta myöhemmin HP pääsi toisen kerran penkkareihin, johon oli saanut kutsun myöhemmältä vaimoltaan. Paikkana oli Paimion yhteiskoulu. Siellä oli mukava traditio, jonka mukaan kouluun "vanhoina" jääneet lukion toisen luokan pojat kantoivat abitytöt koulusta ulos. Tytöillä oli päällään kansallispuvut. Myös Paimion penkkaritunnelmat olivat rauhallisen tyylikkäät. HP ja Ulla olivat tavanneet ensi kerran jo 1960, mutta vei muutaman vuoden ennen kuin suhde tiivistyi. Mutta lopputuloksesta voi sanoa, että teinirakkaus, jolla on taipumus jäädä lyhytaikaiseksi, on kestänyt jo kuusi vuosikymmentä, vaikka ei se aina niin helppoa ole ollut.

Prinsessamme penkkariajelulla

Niin se aika kuluu. Ei ole montaa hetkeä siitä, kun HP kertoi Veeran 18-vuotissynttäreistä. Nyt Prinsessa valmistautuu yo-kirjoituksiin. Lukuloma alkoi torstaina penkkariajellulla. Espoossa autoletkassa oli 30 autoa, vähän isommassa Helsingissä noin sata. Veera ja Minni olivat hankkineet penkkariajoihinsa vaaleanpunaiset haalarit varmistamaan, että hauskaa oli tulossa. Me tukijoukot odottelimme penkkariautoja Espoon Matinkylässä, jossa tungos ei ollut pahimmillaan. Penkkariajon jälkeen HP ja Ulla palasivat metrolla Stadiin. Satulta he olivat saaneet Jaakon rippikuvan, jonka HP laittaa juttunsa loppuun - komea nuorimies tämä Jaakko. Veera ja Espoon muut abiturientit valmistautuivat abi-risteilyynsä Tallinnaan, jossa he yöpyivät maineikkaassa Virussa. Kiitos Veera kutsusta seuraamaan penkkariajelua. Ja menestystä yo-kirjoituksiin.

Luxenburgin kreivi Estoniassa

Jokakeväinen huoltolomamme osui tälläkin kertaa Kalev Spahan Tallinnassa. Mitäpä sitä hyvää vaihtamaan, vallankin kun Kalevin täysremontti on äskettäin valmistunut. Neljän päivän aikana nautimme erilaisista hieronnoista, kuntosalin palveluista ja erityisesti uuden ravintolan tarjonnasta. Pari kertaa kävimme syömässä myös muualla. Kulttuuriohjelmassamme oli -kuten yleensä - Estonia-teatterin esitys, joka tällä kertaa oli Franz Lehárin Luxenburgin kreivi. Kerta kaikkiaan komea esitys: hyvät laulajat, kunnon lavasteet, sopivan rento tarina ja viihdyttävä musiikki, kuten opereteissa yleensä. Päärooleissa lauloivat Reigo Tamm ja Helen Lokuta. Lehárin kreivi on ollut Estonian ohjelmistossa neljä kertaa aikaisemminkin: vuosina 1912-13, 1916-17, 1943-44 ja 1986-87. Se on sopinut esitettäväksi niin Venäjän, Saksan, neuvostovallan kuin itsenäisen Vironkin aikana. Sellaistahan se hyvä klassinen musiikki on - ei erityisen herkkää poliittisille virtauksille.

Päijänteen Järkisärki oli ensimmäinen

Viime päivinä on mediassa hehkutettu Nurmeksessa sijaitsevan kalanjalostustehtaan särkikalatuotetta, jonka kerrotaan muistuttavan tonnikalaa. Tuote tuli kauppoihin tammikuussa 2020. Jutuissa on annettu ymmärtää, että kyseessä olisi ainutlaatuinen uutuus. Näin ei suinkaan ole, sillä kymmenisen vuotta sitten Korpilahdella toimiva perheyritys nimeltä Järkisärki toi oman tuotteensa markkinoille, ja sitä on myyty sen verran kuin pieni yritys on pystynyt valmistamaan. Korpilahden särjet ovat Päijänteestä ja Nurmeksen taas Pieliseltä. Joten tilaa on hyvin kummallekin, ja vielä uusillekin yrittäjille. Järkisärkeä monet kerrat syöneenä HP suosittelee tätä aliarvostettua kalaa muillekin. Kyselkääpä kaupoistanne.