Pitäisikö doping sallia?

Viime päivinä on monissa lehdissä muisteltu 20 vuoden takaisia Lahden MM-kisoja 2001, jolloin kaikki Suomen huippuhiihtäjät kärähtivät hemohes-nimisestä kielletystä piristeestä. Helsingin Sanomat kirjoitti tänään aiheesta jopa ykköspääkirjoituksen. HP on parin viikon ajan odottanut, että joku kommntattori olisi tarttunut olympiavoittaja ja maailmanmestari Kaarlo Kangasniemen ehdotukseen, jonka hän esitti 80-vuotishaastattelussaan niinikään Hesarissa, että doping olisi sallittava. Näin kilpailu olisi vapaa eikä enää tarvitse kilpailla siitä, kuka parhaiten onnistuu peittelemään dopingin käyttöään lajeissa, joissa tarvitaan nopeutta, voimaa ja kestävyttä. Kangasniemi itse on myöntänyt, että dopingin avulla hän tuloksensaa saavutti. HP:n edesmennyt kollega, professori Pertti Hemánus, suuri huippu-urheilun ystävä, ehdotti jo 1970-luvulla dopingin sallimista, mutta häntäkään eivät puhtaaseen urheiluun uskoneet suomalaiset halunneet kuunnella.

HP kirjoitti vuosina 2000-2001 kaksi nopeaa journalistista kirjaa dopingista: ensin aiheena oli STT:n doping-pommi hiihtäjä Jari Räsäsestä ja jutun oikeuskäsittelystä, jossa STT ja sen kaksi toimittajaa tuomittiin puhtaaan hiihtourheilun lokaamisesta. Tämä päätös menetti uskottavuutensa, kun seuraavana talvena kaikki Suomen huippuhiihtäjät kärähtivät. Räsäs-okeudenkäynti oli ollut varoitus Suomen doping-järjestelmälle, Lahdessa edessä oli sinivalkonen romahdus ja totaalinen kansallinen häpeä. Näin uskottiin. Ainakin moni menetti harhakuvitelmansa puhtaaseen urheiluun ja ihmettelee nykyisin, onko turskansyönti se paras keino menestyä.