Option myötä todellisuus hämärtyi

Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola totesi eilen televisiossa, että nyt pitää katsoa tiukasti eteenpäin eikä peruutuspeiliin. Ymmärsin tämän niin, ettei hänen mielestään ole aika keskustella Suomen Nato-jäsenyydestä eikä varsinkaan siitä, miksi ei olla Natossa. HP historioitsijana on eri mieltä, myös taakse päin on hyvä tähyillä. Siitä HP on samaa mieltä, ettei Nato-jäsenyys ole Ukrainan sodan aikaan ajankohtainen. Toisin oli seitsemän vuotta sitten, kun HP tarkasteli asiaa blogissaan (6.2.2015). HP kertoi tulleensa Naton kannalle Boris Jeltsinin aikaan, mutta tuo momentum vuosina 1992-1997 hukattiin, kun poliittisella johdolla ei ollut rohkeutta tehdä sellaista ratkaisua, joka heidän olisi pitänyt tehdä. Toisen kerran mahdollisuus hukkui, kun Martti Ahtisaari pelattiin pois toiselta kaudelta ja kun hänen seuraajansa Tarja Halonen on pitänyt 12 vuotisen presidenttiytensä suurimpana saavutuksena sitä, ettei Suomi hakenut Naton jäsenyyttä. Eikä mitään kunnon pyrkimystä ole tehty Sauli Niinistönkään kymmenen vuoden aikana.

Kun korkeimmat johtajamme ovat olleet epätietoisia ja kyvyttömiä päättämään, he ovat turvautuneet siihen, että meillä olisi ollut jokin Nato-optio. Tällä he tarkoittavat sitä, että jäsenyys tulisi, kunhan sitä vain hakisimme. Optiohan tarkoittaa asiaa, josta on jo sovittu, että se on varma asia. Näinhän ei ole, meillä on optio vain jäsenyyden hakemiseen, ei jäsenyyteen. Tässä mielessä Nato-optio on siis ollut likimain harhautusta. Kuitenkin esim. tänä aamuna televisisossa sekä Petteri Orpo (kok.) että Annika Saarikko (kesk.) puhuivat optiosta. Ja vielä toinen asia. Naton jäsenyysprosessin kesto on normaalisti 18 kuukautta. Meillä tätä pidentäisi vielä varsin yksituumainen vaatimus kansanäänestyksestä, jonka taakse poliitikot piiloutuvat, kuten tekivät tänään Orpo ja Saarikko. Tiedoksi: yksikään Nato-maa ei ole järjestänyt asiasta kansansanäänestystä, vaan korkein poliittinen ja sotilaallinen johto on harkinnut asian ihan itse, hoitaneet siis tehtävän, johon heidät on valittu. Näin Suomessakin on joskus tehty. Jos talvella 1940 ja syksyllä 1944 kansalta olisi kysytty, mihinkään rauhaan se ei olisi suostunut.

Järjestyksen kisat Kiinassa

Pekingin talvikisat menivät odotettua paremmin, myös järjestäjien kannalta. Korona pysyi kurissa eikä reipas tuulikaan aiheuttanut kuin pientä harmia. Mukavaa oli sekin, että ihmisoikeusrikkomuksista ja paljosta muusta syytetty kisaisäntä Kiina menestyi myös kilpailuissa hyvin, se voitti kolmanneksi eniten kultamitaleja (9) Norjan (16) ja Saksan (12) jälkeen ja ennen Yhdysvaltoja, Ruotsia ja Hollantia (8). Suomi oli sijalla 16 kahdella ykköstilallaan. Suomen voitoista makein oli kisojen viimeisin kultamitali jääkiekossa. Sen Suomi saavutti voitettuaan kaikki ottelunsa eikä päästänyt yhtään maalia silloin kun pelasi täydellä miesluvulla.

HP otti kisojen päätöslajeista useitakin valokuvia tv-ruudusta, ja laittaa tähän yhden. Siinä jääkiekon mitalimaiden liput nousevat salkoon (oikeasti katonrajaan). Huomio kannattaa kiinnittää siihen, että ryhdikkäät sotilaat vastasivat lippuseremoniasta. Valtavan ja autoritaarisen maan järjestyksenpidossa on iso vastuu sotilailla. HP ei muista, että aiemmissa olympialaisissa sotilaat olisivat olleet näin näkyvästi esillä. Miten lienee ollut laita Hiterin Saksassa vuoden 1936 kesäolymialaisissa?

Iivo, Yle ja Nato

HP on pannut merkille joitakin asioita seuratessaan menossa olevia talvikisoja. Aloitetaan vaikka Ylen kommentaattorista Toni Roposesta. Hän tuntee kilvanhiihdon paremmin kuin omat taskunsa eikä pidä tietojaan piilossa - joku voisi puhua jopa besserwisseristä. HP:tä häiritsee Roposen tapa puhua liikenteestä silloin kun hiihdetään kilpaa: "Nyt lähtee Iivo liikenteeseen", "Kerttu on hyvin mukana liikenteessä", jne. Ylen kielenhuoltaja voisi tähän puuttua, vaikka asia onkin kovin vähäpätöinen, jopa urheilun vinkkelistä katsottuna. Toinen asia on kanavien välinen kilpailu, joka on ymmärrettävää, mutta kuulijoita se ei aina palvele. Tästä ajakohtainen esimerkki: Kun olympialaiset ovat mammuttimaisen laajat, ei Ylen kanaville mahdu kuin osa kilpailuista. Näin Ylen kuuluttajat suosittelevat kuuntelemaan Yle Puhetta, jossa on jonkin verran lisää lähetyksiä, sen he jättävät mainitsematta, että mainosrahoitteinen TV5 lähettää samoja otteluja suorana.

Sitten vielä yksi asia: kirjailija ja opettaja Arno Kotro kirjoitti äskettäin Uudessa Suomessa, miten suomalaiset puhuessaan Natosta kutsuvat sitä sotilasliitoksi vaikka oikea luonnehdinta olisi puolustusliitto. Näin he tukevat Nato-vastaisuutta, koska sotilasliitto viittaa aggressiivisuuteen. HP:n lankoveli Pentti oli pannut merkille, että Ylen uutisissa Nato on edelleen sotilasliitto, sen sijaan MTV:n uutisissa puhutaan puolustusliitosta. Näinhän se on: Nato ei hyökkää vaan puolustaa, sen päätehtävä on turvata jäsentensä yhteisiä arvoja, joita ovat demokratia, yksilönvapauksien kunnioittaminen, oikeusvaltio ja kiistojen rauhanomainen ratkaisu. Tämä kuulostaa kovin kauniilta, mutta se onkin suoraan Naton perustamisasiakirjasta.

Mestarin hyvä kotikasvatus

Hesarin urheilutoimittaja Jussi-Pekka Reponen kirjoitti laajahkon analyysin Iivo Niskasen urasta ja ominaisuuksista. Hän korosti paitsi tinkimätöntä työtä ja voitontahtoa myös kultamitalistin hyvää kotikasvatusta. Hänen mielestään se näkyi siinä, että Iivo uskalsi - ehkä vähän epäsuomalaiseen tapaan - hehkuttaa saavutustaan ilman mitään estoja, sekä siinä, että hän kävi kättelemässä kisassa viimeiseksi jäänyttä Kolumbian edustajaa.

Tätä elettä enemmän HP arvosti sitä, kun Iivo kiittäessään tukijoukkojaan kiitteli erityisesti terveydenhuollon ammattilaisia, jotka koronan aikana ovat venyneet äärimmäisiin suorituksiin. Mestari osoitti hyvän kotikasvatuksensa kun hän suhteutti olympiavoittonsa yhteiskunnan isoihin asioihin. Iivo toivoi, että hänen voittonsa ilahduttaisi sairaanhoidon väkeä heidän raskaan työnsä keskellä. Tästä ei ole epäilystä, sillä Iivon hiihtoa seurasi televisiosta runsaat miljoona suomalaista, ja itse kukin meistä tunsi suuren ilon keskellä myös aitoa virkistymistä.

Televisio näytti myös sykähdyttäviä kuvia siitä, miten hiihtoa seurattiin monissa kouluissa, kuten Niskasten sisarusten kotikunnassa Vieremällä. Nämä kuvat osoittivat, että olympiaurheilulla on edelleen vahva rooli yhteiskunnassa ja että perinteinen murtomaahiihto on se kansallisista kansallisin urheilulaji.

Ullankin mekko syntyi purkulangasta

HP on tänä vuonna ehtinyt jo kaksi kertaa kirjoittaa töppösistä. Tämä kolmas blogi esittää Ullaa noin vuoden vanhana. Hän poseeraa kainosti turkulaisessa Irmelin-kuvaamossa vuoden 1944 lopulla. Valokuvaamo oli perustettu jo 1900-luvun alussa. Kuvan jälkeen HP kertoo, millä tavalla kuva liittyy näihin töppös-juttuihin (9.1. ja 31.1.).

Se liittyy sillä tavalla, että Ulla poseeraa uudessa mekossaan, jonka hänen Kaija-äitinsä oli kutonut, ja kun lankoja ei sotavuosina niin vain kaupasta saanut, äiti purki oman villatakkinsa ja kutoi sen langoista esikoiselleen mekon. Eli tämäkin tarina on niitä pula-ajan muistoja, ja se on tosi.