Kappelit valot kutsuvat jälleen

Kantapaikkamme Kappeli on ollut remontissa koko alkusyksyn. Nyt se on avattu, joten voimme siirtää Sweet Saturdayn Belgestä entiseen paikkaan. Siis lauantaisin klo 16 Kappelissa.

Oheinen kuva on otettu eilispäivänä klo 16.

Mukava matka Kajaaniin

Ystävämme Simo, joka on Karhu-Koplan kantavia voimia, vietti viime perjantaina 70-vuotispäiviään nykyisessä kotikaupungissaan Kajaanissa. Juhlapaikkana oli hieno ja arvokas Raatihuone, joka rakennettiin 1800-luvun alussa sen jälkeen kun keisari Aleksanteri I oli Kajaanin-vierailunsa aikana siihen kehoittanut. Luonnollisesti rakennus on suojelukohde, jossa mm. kynttilän polttaminen on kielletty.

Juhlissa oli runsaasti Simon ystäviä, eniten Kajaanin Eino Leino Seurasta ja Elias Lönnrot Seurasta, joiden hallinnossa ja toiminnassa päivänsankari on aktiivisesti mukana.

Juhlissa pidettiin monia hienoja puheita. Yhden kauneimmista piti Simon vaimo Pirkko.
Hyvä oli myös Karhu-Koplan tervehdys, jonka Olavi esitti ja jossa hän muisteli mm. opiskeluvuosiamme Turun yliopistossa ja kertoi, miten Karhu-Kopla sai alkunsa. Yhdessä (vaimot mukana) lauloimme perinteisen "Paljon onnea vaan" Simolle.

Yövyimme Kajaanin Seurahuoneella, ja kun vielä teimme matkan junalla, joka Mauno Koiviston mukaan on kaikkein sivistynein tapa matkustaa, kokonaisuus oli muutenkin onnistunut.

Kiitokset Simolle ja Pirkolle hienoista juhlista sekä Kaarinalle ja Olaville mukavasta matkaseurasta.

Aikamoinen veijaritarina

Viikonvaihteessa menimme jo perinteiseen tapaan lasten kanssa teatteriin. Helsingin Kaupunginteatteri esitti legendaarisen veijaritarinan "Kolme iloista rosvoa". Siinä rosvot omalla puolisympaattisella tavallaan osallistuivat Kardemumman kaupungin elämään.

Näytelmä oli toteutettu oivallisesti. Tarina oli hauska, lavasteet komeat ja mukana parisenkymmentä Kaupunginteatterin huippunäyttelijää, kuten Eppu Salminen, Risto Kaskilahti, Sanna Saarijärvi ja Matti Olavi Ranin. Me nautimme esityksestä.

Näytelmän lopuksi pohdimme sitä, mikä oli esityksen opetus. Se oli siinä, että ihmisistä, jotka olivat jostain syystä ajautuneet elämän sivuraiteille, saattoi hyvinkin tulla kelpo kansalaisia: rosvoistakin yhdestä tuli Kardemumman palomestari, toisesta leipuri ja kolmannesta sirkuksen johtaja.
Perinteisen teatteripäivällisen (tällä kertaa liharullia ja muusia) söimme Jääkärinkadulla. Kun lapset myös yöpyivät isovanhempiensa luona, aamiaiseksi oli tarjolla pikkulettuja. Kusti ja Veera söivät niitä 30 kumpainenkin, me muut vähän vähemmän.

Hitaasti hahmottavien kärsivällinen opettaja

Tänään aamupäivällä Otava julkisti nobelisti ja presidentti Martti Ahtisaaren elämäkerran, jonka ovat kirjoittaneet Suomen Kuvalehden Katri Merikallio ja Tapani Ruokanen. Julkistamistilaisuus oli juhlallisissa tiloissa, Astoria-juhlahuoneistossa Iso-Roobertinkadulla. Kutsuvieraita oli paikalla runsaasti, runsaat sata, ja tietysti mukana olivat myös Martti ja Eeva Ahtisaari.

"Matkalla" on kerrassaan muhkea 655-sivuinen teos. Kun kirjaa tänään iltauutisissa ja huomisissa lehdissä varmasti käsitellään paljon, poimin siitä vain yhden näkökulman, jonka voin tehdä tekstiä toistaiseksi vain selailtuani.

Monessa kohdin kirjoittajat mainitsevat sen, että Ahtisaari oli oululainen kansakoulunopettaja, joka ei tutkintoaan häpeile. Päinvastoin. Ahtisaari kertoo kirjassaan, ja saman hän kertoi myös Astorian tilaisuudessa, saaneensa Oulun opettajakorkeakoulun rehtorilta oivan mallin elämäntyölleen, joka alkoi kansakoulunopettajana ja myöhemmin huipentui vaikeisiin kansainvälisiin tehtäviin - Nobelin rauhanpalkinnon veroisesti.

Ahtisaaren rehtori oli korostanut opettajakorkeakoulun opiskelijoille, että näistä koulutetaan "hitaasti hahmottavien kärsivällisiä opettajia". Tällä periaatteella Ahtisaari kertoo pärjänneensä niin Suomen presidenttinä kuin tunnustettuna rauhansovittelijanakin.

Hitaasti hahmottavien

Sirppivaakuna itkee mennyttä aikaa

Helsingissä on monin paikoin ihailtavissa kaunista ruskaa. Esimerkiksi Venäjän suurlähetystö Tehtaankadulla loistaa hienoissa väreissä.

Ylhäällä lähetystön seinässä on edelleen nähtävissä 1940-luvun lopulla valettu Neuvostoliiton vaakuna - näyttää ihan siltä, kuin se itkisi mennyttä aikaa.

Vähän samaan tapaan kuin Valion Mustaleima, joka myös itkee, koska sillä on ikävä Sveitsiin.

Valitsimme television ja silakat

Perjantai-iltana meidän piti Kustin (Kampin Forest) ja Sakken (HJK) kanssa mennä futisotteluun Suomi-Ruotsi Stadionilla. Ilma oli kuitenkin sen verran kamala - myrskyä ja rankkasadetta - että päätimme katsoa ottelun televisiosta. Hyvä ottelu olikin, vaikka hävisimme niukasti 1-2.
Tosi kovia futisfaneja oli katsomossa 23 000, monet heistä ruotsalaisia, joita näin sitten lauantaina Silakkamarkkinoilla ostamassa hiukopalaa ennen laivansa lähtöä Olympialaiturista.

Piteli se sadetta vielä lauantainakin, mutta ei enää kaatamalla. Tunnelma markkinoilla oli leppoisa. Kuten kahdesta seuraavasta kuvasta näemme, monet kalastajat olivat ruotsinkielisiä. Kalastajat olivat Suomenlahdelta, mutta oli mukana monta myös Turun ja Ahvenanmaan saaristosta. EM-voittaja Reima Salosta (kävely) en tällä kertaa tavannut.

Kerrotaan, että kalastajat tekevät viikon mittaisilla Silakkamarkkinoilla vuoden parasta tiliään. Helsinkiläisten vahva perinne on, että näillä markkinoilla käydään ja erilaista herkkukalaa myös ostetaan. Tuli niitä Jääkärinkadullekin muutama purkki.

Silakkamarkkinoilla tapaa muutakin perinteistä ja hienoa. Alakuvan isompi alus on kaljaasi Olga, jonka sisätiloissa oli tarjolla lohikeittoa, kahvia ja kakkua. Erityisen kiehtova oli vanha kunnon saaristolaismallinen purjealus, joka toi mieleen Lasse Mårtenssonin iki-ihanan Myrskyluodon Maijan.