Nostalgiamatkalla Hämeenlinnassa

Viime torstaina Hämeenlinnan meijerioppilaitos, joka nykyisin on ammattikorkakoulu, vietti 60-vuotisjuhliaan. Sattuneesta syystä Heimopäällikkö oli kutsuttu juhlan pääpuhujaksi, sattuneesta syystä, koska 2010-2011 kirjoitin maitotalousopetuksen historian Meijerskasta agronomiin. Juhla oli mukava ja lämminhenkinen, kuten meijeriväen parissa tapaa olla. Se alkoi Sairion (kaupunginosa Hämeenlinnassa lähellä Aulankoa) päiväkerhon laululla. Tarkoitus epäilemättä oli myös aloittaa meijeriammattilaisten rekrytointi jo varhain. Kilpailu oppilaitosten välillä kun on nykyisin sen verran kovaa.

Esitelmässäni käsittelin sitä, miksi maan ainoa meijerikoulu (pienet meijerikoulut samalla lopetettiin) sijoitettiin juuri Hämeenlinnaan. Ja hyvä niin, sillä onhan maineikas Hämeen kaupunki ihan muuta kuin vaihtoehtoina olleet Salo ja Äänekoski. Keskiaikaisesta linnasta,Aulangon luonnonpuistosta, lyseosta ja kiekkojoukkueista HKP:sta ja Tarmosta jäivät hienot ja pysyvät jäljet oppilaiden mielenmaisemaan.

Puheiden ja juhlamuusikin jälkeen tarjolla oli buffet-ateria ja erilaisia juustoja viineineen.

Koulun oppilaat olivat pystyttäneet pienen historianäyttelyn. Kuvasta näet separaattorin (vasemmalla) ja puisen voikirnun sekä vanhoja meijerikoulujen oppikirjoja.

Nostalgiamatkani toisena kohteena oli vanha kotitaloni noin 400 metrin päässä meijerikoulusta. Molemmat rakennettiin 1950-luvun alussa, meidän talomme pitkälti hartiapankki-menetelmällä ja HP:n isän johdolla. HP taas oli ahkera ja oppivainen hanslankari. Hyvässä kuosissa näyttää talo, joka edustaa aikansa rintamiestalotyyppiä, edelleen olevan, siis 60-vuotiaana.

Alla olevan kuvan ikkunat kertovat, missä HP asui 11-15 -vuotiaana, siis vintillä, ja aloitteli siellä uraansa Hämeenlinnan maineikkaan lyseon oppilaana, maineikkaan siksi, että aikaisemmin siellä olivat opiskelleet mm. Sibelius, Paasikivi ja Eino Leino, ja myöhemmin Irwin Goodman ja Vexi Salmi.

Rattoisa iltapäivä ja ilta

Klassikkoryhmämme vietti laatuaikaa lauantaina, kun kokoonnuimme kymmenen hengen ryhmällä aterialle Zinnkelleriin. "Ei huono", sanoisi tunnettu tanssituomari.

Ravintolassa saimme kutsun Tertun ja Matin lähellä olevaan kotiin, jossa nauttimme emännän maukkaasta kakusta ja muista leivonnaisista. Tarjolla oli myös kahvia avec. Kiitos vielä, Terttu ja Matti.

Poistuessamme sovimme pienessä piirissä, että on aika elvyttää myös Sweet Saturday, siis lauantaitapaamiset Kappelissa klo 16. Kaikki mukaan aina kun sopii ja siltä tuntuu. Seuraavan kerran 23. marraskuuta.

 

 

Kolmen isän juhlat Jääkärinkadulla

Traditiomme mukaan heimomme kokoontui Isänpäivänä Jääkärinkadulle syömään perinteistä hirvipaistia. Mukaan ennättivät kaikki muut paitsi Veera ja äitinsä, jotka olivat Salossa taitoluistelukisoissa.

 

Nämä pojat odottavat vielä vuoroaan.

 

Laitan lopuksi tuoreen kuvan Veerasta, joka siis oli estynyt saapumasta.

Ruokakulttuurin urbaani klassikko - Zinnkeller

Sweet Saturdayn Klassikkoryhmän seuraavan kulinaaritapahtuman kohde on 16. marraskuuta klo 16 saksalaista ruokakulttuuria vaaliva ravintola Zinnkeller Kruununhaassa. Paikka on Tepan ja Masan valinta. Saatavana on monenmoisia herkkuja, joihin voit etukäteen tutustua Zinnkellerin kotisivuilla. Masa on jo varannut pöydän, mutta hyvä olisi etukäteen tietää tulijoiden määrä. Ilmoittanet tulostasi viimeistään 15. marraskuuta (050 9091500, tai touko.perko.ky@elisanet.fi)
Ja tiedoksi vielä: ruokalistan saa myös auf deutsch.
Tervetuloa.

Kolmannen kerran Toscanassa, osa II/II: Sen kuuluisan vinon tornin salaisuus

Kahdella aikaisemmalla kerralla kaupunkikohteinamme ovat olleet Siena, jota Alvar Aalto piti maailman kauneimpana kaupunkina, sekä Firenze, jonka kulttuuriaarteet ovat rahassa mittaamattomat. Nyt kävimme Pisassa, katsastamassa sen kuuluisan kallellaan olevan tornin ja muuta hienoa.

Edellisenä iltana Kusti ja Veera pitivät Castello di Grottissa esitelmän kohteestamme. Olivat sopineet sillä tavalla, että Kusti kertoi 54 metriä korkeasta kellotornista, joka epäonnekseen mutta myöhempien turistien onneksi rakennettiin liian heppoisen laatan (paksuus 3 m) päälle, maaperä kun oli suoperäistä. Tornia tehtiin melkein 300 vuotta, 1174-1350. Välillä tosin oli sadan vuoden tauko kun ei oikein tiedetty, kaatuuko torni vai ei. Ei kaatunut ja nykyisin kolme astetta vinossa sinnittelevä torni on Italian turismin Top 3:n joukossa yhdessä Kolosseumin ja Vatikaanin kanssa.
Arkkitehti on unohtunut historian hämärään eikä auta vaikka hänen kollegansa, varsinaisen katedraalin suunnittelija jatkuvasti harmissaan kääntyilee haudassaan. Harmissaan oli myös Mussolini, joka olisi halunnut purkaa Pisan tornin - "eihän nyt italialaiset näin huonoja rakentajia voi olla" - mutta uskoi sentään järkipuhetta. Toinen diktaattori Hitler olisi samassa tilanteessa antanut käskyt katerpillareilleen ja tuominnut epäpätevän arkkitehdin kuolemaan.

Veera kertoi meille Duomosta, katedraalista, jonka kellotornista siis tuli vähän vino. Duomo rakennettiin 1063-1121.

Tästä pystykuvasta ei viisilaivaisen Duomon komeus oikein hahmotu.

 Näitä hienoja alttareita Duomossa oli useita. Oli siinä meillä suomalaisilla ihmettelemistä.

Duomon jälkeen Veera kertoi Kastekappelista, joka valmistui 1153-1278, ja kuulijat, jopa isot miehet, seurasivat Veeran esitystä, kuten Kustinkin, silmät ja korvat tarkkoina.

Kuva kertoo, että Kastekappeli (vasemmalla) on elimellinen osa Duomoa.

Kastekappelin keskellä on metallinen Johannes Kastajan patsas. Se on varsin pelkistetty, mutta vaatimaton oli elintavoiltaan myös patsaan kohde.

Seuraava kuva on mukana siksi, että myös Heimopäällikkö voi todistaa nähneensä Pisan tornin. Vieressä komeilee kiinalainen amiraali. Hänet tuotiin yhdessä adjutanttiensa kanssa paikalle komealla Maseratilla, jonka vieressä Mersut ja brittien limusiinit kalpenevat.

Piazza del Duomolla nautimme ulkolounaan, kun lämpöä oli mukavat 23 astetta.

Antiikin Rooman perustajiksi väitetyt Romulus ja Remus sekä heidän susiäitinsä ovat yhteista kansallista omaisuutta. Pari vuotta sitten kuvasin heidät Sienassa, kuten tarkkaavainen lukija varmaan muistaa.

Kolmannen kerran Toscanassa, osa I/II: Tuttua ja taattua

Heimomme tavaksi on tullut viettää syysloma Toscanassa, tukikohtana 1400-luvulla rakennettu Castello di Grotti. Loman keskeisenä ideana on, että kolme sukupolvea voi viettää viikon yhdessä, mikä ei Suomessa oikein onnistu. Tuttu paikka taas takaa sen, että tietää, mitä on tarjolla eikä tarvitse koko aikaa hötkyillä uusien kokemusten ja nähtävyyksien perään. Kun olen kahdesta aikaisemmasta matkasta kirjoittanut yhteensä kuusi juttua, koetan nyt parissa jutussa etsiä uusia näkökulmia mutta kerrata myös vanhaa.

Viime syksynä kerroin kahdesta kissasta, Mickestä ja Dantesta, jotka olivat erityisesti Veeran ja Sakken lemmikkejä. Nyt kissakööri oli täydentynyt kahdella kesällä syntyneellä, joista toinen sai Veeralta nimen Luigi ja toinen nimettiin Marjoksi. Nämä nuorukaiset olivat rohkeita ja tulivat mielellään myös linnan sisätiloihin. Maito sentään tarjoiltiin ulkona.

Lomamme aikaan sattui sopivasti Satun nimipäivä. Sacher-kakku, kuohujuoma ja mehu tarjoiltiin linnan pihalla.

Matkan jokapäiväinen kohokohta oli jälleen Juhan ja Timpan valmistama illallinen, joka nautittiin omassa ruokasalissa. Kerran juhlallisesti kynttilöiden valossa, kun sähköt olivat jonkin aikaa poikki.

Traditioihimme kuuluu sekin, että kerran viikossa on tarjolla Välimeren isoja äyriäisiä, ikään kuin rapujuhlat.

Lasten mieliharrastus oli edelleen jalkapallo. Nyt ei pelattu otteluita Haloset vastaan Nuottaniemen Perkot vaan tyydyttiin sekajoukkueisiin, joihin me papatkin mahduimme mukaan maalivahdeiksi.

Päivittäisen futiksen jälkeen virkistäydyimme paikallisessa Ristorante/Bar Osteriassa, sen katuterassilla.

Kerran aterioimme myös Osterian kellariholvissa.

Iltaisin sytytimme linnan seurustelusalissa olevan ison takan, jonka ääressä oli mukava rupatella ja pohtia maailmanmenoa.

Olemme olleet Castello di Grotissa kolmena vuonna yhteensä kolme viikkoa. Joka ikinen päivä on ollut aurinkoista ja lämmintä, nytkin keskimäärin 23 astetta plussaa. Vain kerran - tällä matkalla - on satanut. Ja vettä tulikin roimasti monta tuntia, ynnä lisäbonuksena komea ukkonen, joka kesti 12 tuntia yli yön ja joka aiheutti em. sähkökatkon. Komeaa oli vanhan linnan ikkunoista katsella luonnonvoimien myllerrystä mustalla taivaalla.

Kuten  ennenkin, jutun kuvat näyttävät komeammilta, kunhan klikkaat ne suuremmiksi.

Meillä senioreillahan on aikaa

Niinhän meillä on, mutta myös kiirusta pitelee, kuten kaikki seniorit hyvin tietävät. Heimopäällikön viikon ohjelma tässä taannoin oli seuraava. Pro Humanumin Sivistyskahvila kokoontui vaihteeksi teehuoneessa, hienossa Chai Wanissa Kiseleffin talossa Senaatintorin laidalla. Olihan upea ympäristö nauttia hienoa teetä, joka muuten on maailman suosituin juoma, huippumaina Britannia ja Aasian maat.

Teekulttuuriin ja teen eri lajeihin meidät perehdytti Helsingin Teeseuran puheenjohtaja, tv:stäkin tuttu. Chai Wan tarjosi kahta eri laatua teetä ja maukkaita skonsseja. Saadun informaation jälkeen heitimme kotona roskiin kaikki teepussit - hyi hyi, eihän niistä mitään kunnon teetä saa.

Sen myös opimme, ettei teevettä saa keittää kiehuvaksi vaan lämpötilan on oltava teelaadusta riippuen 70-90 astetta. Hauduttaakaan ei saa liikaa, keskimäärin noin kolme minuuttia. Kolmas virhe, mihin helposti sorrumme, on liika vahvuus, jonka sijaan on etsittävä uusia hienoja teemakuja. Myös teekeitin, jossa voit säädellä oikeat lämpötilat, kannattaa hankkia, ettei tarvitse paistimittarilla lämpöä seurata.

HP:n suosikki tällä hetkellä on valkea kiinalainen Yasmin-tee. Teen kanssa saa ottaa myös avecin.  Tätä heti ystävien kanssa kokeilimme illallisen päätteeksi, ja avecina oli Calvados XO.

Seuraava aktiviteettimme oli kahden päivän matka Tallinnaan legendaarisen 1960-luvulla opintojen aikana syntyneen Karhu-Koplan kanssa. Tarkoituksemme oli illastaa Mannerheim-ravintolassa, mutta siinä oli lappu luukulla. Harmi kun ei saatu Vorschmackia. Sen sijaan ihan vierestä löytyi toinen hieno ravintola, jonka nimi on Ö, ja joka kuuluu samaan Sparling Group -ketjuun kuin Viron paras courmet- ravintola Tchaikovsky. Ö puolestaan on valittu Viron parhaaksi vuosina 2008 ja 2009.

Kuten Tallinnassa on tapana, kävimme myös Estonia-teatterissa katsomassa ja kuulemassa Verdin Rigoletton. Kaunista tuttua musiikkia ja hyvät laulajat. Tätä oopperaa oli helppo seurata.

Kolmas kulttuuriaktiviteetti oli Ullanlinnassa Design-museossa, jossa taiteen tohtori Juha Järvinen esitelmöi siitä, miten kommunistinen ideologia vaikutti Itä-Saksan teolliseen muotoiluun. Hänellä oli muutamia Harppi-Saksassa tehtyjä ja Suomeenkin tuotuja tuotteita, kuten Omega-pölynimuri, jollainen oli HP:nkin kotona joskus 1960-luvun alussa. Kaunis dynaaminen muotoilu, erikoisuutena se, että imurin runko oli pahvia, kun raaka-aineista oli tuolloin DDR:ssä kova pula.

Väitöskirjan pääkohde oli kuitenkin tuttu Wartburg 353 eli Warre, kaksitahtinen putputtaja, jonka kantaisä oli 1930-luvun DKW. Rautaesiripun vaikutus näkyi siinä, ettei DKW:stä itäisellä puolella Warrea kummempaa tullut, lännessä kehitys sen sijaan vei kohti nykyisiä Audeja. Harppi-Saksa oli kuitenkin hyvin ylpeä Warrestaan, sen katsottiin yksinkertaisena käyttöautona edustavan sosialistinen autonvalmistuksen ideaalia. Kotimaassa suosio oli niin kova, että itäsaksalaiset joutuivat odottamaan omaa Warreaan kymmenen vuotta. Pienen Trabantin jonotusaika oli seitsemän vuotta.

Kuvan Warre on kuvattu Design-museon ulkopuolelta. Muuan fani oli tullut omalla suosikillaan kuuntelemaan kiintoisaa luentoa. Tämä auto ei enää ollut ihan oikea Warre, sillä siinä oli jo voimanlähteenä VW Polon nelitahtimoottori, mikä oli selvä myönnytys läntiselle teknologialle. Näitäkin autoja ehdottiin valmistaa 70 000 ennen kuin kysyntä loppui ja vanhan DDR:n asukkaille kelpasivat vain länsiautot.