Ravut ja muikut, toinen päivä: Lepikon torppa

Rapuillallisen, hyvin nukutun yön ja tuhdin aamiaisen jälkeen Ritva ohjasti Golfinsa Pielavedelle, jonne matkaa oli Karttukasta noin 80 km. Käyntimme kohteena oli Lepikon torppa, presidentti Urho Kekkosen synnyinkoti. Ihan hävetti tunnustaa, että käynti oli ensimmäinen, vähän helpotti, että niin se oli meille kaikille. Niinpä nautimme täysin siemauksin kohteen kulttuuriannista, jota meille esitteli vastaanoton kaunis nuori nainen, kevään 2020 ylioppilaita. Veeran tapaan hänkin viettää välivuotta ja harkitsee kunnolla, miten opintojaan jatkaa.

Vuonna 1900 syntyneen Urhon isä Juho Kekkonen oli syntyisin Karttulasta. Lepikko oli hänen ja hänen vaimonsa Emilian ensimmäinen koti. Juho oli tukkiasioitsija, jota nykyisin kutsuttaisiin metsätyönjohtajaksi. Kekkoset asuivat Lepikossa kuutisen vuotta. Sen jälkeen perhe muutti savottoja seuraten Kuopioon Lapinlahdelle, Iisalmeen ja lopulta 1911 Kajaaniin. Lepikon torppaa on kutsuttu savupirtiksi, mutta pian Urhon syntymän jälkeen pirtti sai komean savupiipun uuneineen ja tulisijoineen. Yksi kamari oli varattu isä-Juhon tukkiasioiden hoitoon.

Kerran kun Seppo Kääriäinen johti suomalaisryhmää vanhassa Neuvostoliitossa, hän vei isännilleen lahjaksi "parasta, mitä Suomi voi tarjota" eli Lepikon torpan multaa. Tästä isännät varmaan kovasti ilahtuivat.

Lepikon torppa on epäilemättä kansallinen nähtävyys, jossa kannattaa käydä. Siellä on myös kotalaisen hyvä ravintola, jossa voi nauttia kahvia, huikopalaa ja vähän muutakin.

Niin, ne otsikossa olevat muikut. Ne me nautimme matkan päätteeksi Ritvan ja Ilkan kesäresidenssissä, kun Ritva oli ne ensin voissa paistanut ja jo ennen aamiasta käynyt ostamassa suoraan kalastajan verkoilta.

Kiitos ystävät, hienoista elokuun päivistä.

"Lisää lapsia", vaati Kotiliesi

HP seurasi lauantaina netissä nykykulttuurin tutkimuksen väitöstilaisuutta Jyväskylän yliopistossa. Aiheena oli kokeneen toimittajan Seija Aunilan tutkimus siitä, miten perinteisestä naistenlehdestä Kotiliedestä tuli 1939-1945 osa sotapropagandaa. Tässä kristillis-konservatiivisella ja agraarilähtöisellä lehdellä ei ollut vaikeuksia. Sen sivuilla toistettiin vuodesta toiseen naisiin kohdistuneet sota-ajan keskeiset vaatimukset: kiitollisuus miehensä ja poikansa uhraamisesta isänmaan hyväksi, kuuden lapsen synnyttäminen, nuorten naisten pidättäytyminen kouluttautumisesta ja varhainen avioituminen, mielellään pientilan emännäksi. Kotilieden linjaa veti päätoimittaja Alli Wiherheimo, joka keräsi lehteen keskeiset yhteiskunnalliset naisvaikuttajat. Yksi heistä oli kuuden lapsen ideaalin ääneen lausunut Väestöliiton varapuheenjohtaja Elsa Enäjärvi-Haavio. Aunilan mukaan päätoimittaja Wiherheimo rakensi Kotiliedessä omaa haavemaailmaa, kodilleen omistautuvaa uhrivalmista perheenemäntää, jota hän ei naimattomana naisena koskaan saavuttanut. Kotiieden mainuttu ohjeistus kohdistui erityisen velvoittavana nuoriin naisiin. Heidän edellytettiin avioituvan mahdollisimman nuorena ja mielellään sotainvalidin kanssa, jotta he ehtisivät synnyttää riittävän määrän lapsia. Vaatimus johti siihen, että heidän toivottiin pidättäytyvän pidemmästä kouluttautumisesta, joka nähtiin jopa haitallisena. Pienviljelijäperheen emännyys esitettiin nuorten naisten elämän täyttymyksenä. Kotilieden kustantaja Yhtyneet Kuvalehdet ei edellyttänyt, että Kotiliesi tekee propagandaa. Päinvastoin, sen toivottiin muistuttavan enemmän perinteistä naistenlehteä. Päätoimittaja sai kuitenkin jatkaa valitsemallaan linjalla, koska lehti myi hyvin. Kotilieden keskimääräinen painos ylitti selkeästi sen kilpailijan, Yhtyneiden Kuvalehtien Hopeapeilin. Ennen sodan syttymistä Kotiliesi oli levikiltään jopa suurempi kuin Suomen Kuvalehti. Sodan aikana Suomen Kuvalehti ohitti Kotilieden, mutta lehtien välinen ero jäi pieneksi.Sodan lopulla 1944 Kotilieden keskimääräinen painos oli 174 780. Itse väitöstilaisuus oli leppoisa, kun ylen ystävällinen vastaväittäjänä, dosentti Ilona Pajari esitti kovimman kritiikkinsä vasta loppuarviossaan. Koronakauden erikoisuus oli se, että nettikatsojat saattoivat esittää omat huomautuksensa kustoksen, tohtori Urpo Kovalan puhelimeen. Niitä ei tosin kuultu.

Voimat loppuivat kesken puusouvin

Kuten hyvin tiedetään, klapien teko on seniori-ikäisten miesten mielipuuhaa. Sana- ja takkapuita HP on tehnyt Toukolassa jo 35 vuoden ajan, apuna tosin on ollut hetkittäin jälkikasvua. Päättyneen kesän puusouvissa avusti paikallinen metsuri, joka kaatoi kaikkiaan seitsemän puuta (kolme koivua, kolme haapaa ja yksi kuusi). Eivät ne mitään tukkipuita olleet, pikemminkin pitkiä ja salskeita, sellaisia, jotka HP arveli pystyvänsä pilkkomaan. Metsuri myös katkoi puut kaadon jälkeen määrämittaan (mittatikkuna hänellä oli moottorisahan terän laippa) eli takkaan ja saunan pesään sopiviksi. Ulla puolestaan vastasi puiden kannosta sekä hakotukille että puuvajoihin. Haavat ja kuusi pilkkoutuivat suht. helposti, samoin koivujen latvat, kun muistimme huilata riittävän usein emmekä tehneet kuin 2-3 tunnin työpäiviä. Välillä piipahdimme myös Espoossa Veeran yo-juhlissa, kuten HP edellisessä jutussaan kertoi. Mutta kuudentenä pilkkomispäivänä mitta tuli täyteen. Koivujen tyviosat ja niiden paksu tuohi olivat sen verran tiukkoja, että seniori väsyi vaikka kehittelikin pilkkomiseen sopivan metodin: ensin hän sahasi klapiin pituussuunnassa pitkän viillon, iski siihen Fiskarsin ison halkokirveen, jota taas löi varta vasten hankkimallaan pajavasaralla. Menetelmä oli toimiva mutta kuitenkin sen verran raskas, että HP katsoi viisaimmaksi jättää isot pölkyt ensi kesään. Mielessä oli HP:n ystävän Vullin Matin toteamus: "Varo vain, ettei sydän pysähdy." Mutta vaikka urakka jäi kesken, valmista tuli, sillä uusi aitta, vanha puuvaja ja saunan vilpola tulivat sopivasti täyteen kunnon klapeja, koivua, haapaa ja kuusta. Ja ennestään aittaan jäi suurehko määrä Jääskeläisen Pekalta saatuja kuivia koivuklapeja banaanilaatikoissaan. Ensi kesäksi maastoon jäi vielä mukavasti raivattavaa: kolme kasaa puiden oksia, jotka on poltettava laavun tulipesässä ja polttogrillissä, talven aikana pudonneet lehdet taas on puhallettava maastoon ravitsemaan aluskasvillisuutta. Tätähän se kesämökkiläisen elämä on, tulevan sesongin töiden suunnittelua heti kun entinen on päättynyt. Ne jotka eivät ole asiaan vihkiytyneet, puhuvatkin työleiristä.

Gamlat Veeraa juhlimassa

Espoon kaupunki oli niitä harvoja, jotka kielsivät lukioita järjestämään uusien ylioppilaiden lakitusjuhlia kouluissa. Sen sijaan kotiinsa ylioppilaat ja heidän vanhempansa saattoivat kutsua vieraita, kunhan turvavälejä ja muita säännöksiä noudatettiin. Veera, Satu ja Juha päätyivät siihen kaikin puolin hyvään ratkaisuun, että vieraat oli jaettu kolmeen ryhmään: ensimmäiseen vuoroon saivat kutsun Veeran koulukaverit, muut ystävät ja nuoremmat sukulaiset kuten Susanna, Kusti, Sakke ja Timppa. Tämä joukko oli koolla lauantaina 29. elokuuta klo 14 alkaen. Saman päivän illansuussa tapasivat toisiaan Veeran kotitalon naapurit sekä Veeran poikaystävän Roopen vanhemmat. Kolmannen ryhmän muodostimme me "Gamlat", yli 70-vuotiaat, jotka saavuimme juhlataloon sunnuntaina klo 14. Mukava oli tulla kun Veera oli meitä iloisesti ja tyylikkäänä vastaanottamassa kotiovella. Yläkerrassa tapasimme meitä hieman aikaisemmin saapuneet, joita olivat Jääskeläiset, Pena ja Arolat. Kotijoukkoina olivat Veeran vanhemmat sekä velipoika Jaakko, joka hänkin oli selvästi ylpeä sisarestaan. Ulla onnitteli Veeraa Aleksis Kiven teoksella Seitsemän veljestä, josta SKS oli juuri julkaissut 150-vuotisjuhlapainoksen. HP kirjalahja oli Juhana Torkin teos Plutarkhos ja mielen tyyneys. Yhdessä muistimme Veeraa myös stipendillä. Plutarkhoksen myötä tulivat onnittelut myös Risto Krogerukselta Jyväskylästä. Veeran kotijoukot olivat jälleen kerran kattaneet oivat tarjoilut: koronahenkeen hyvin sopivat tapas-tyyppiset ateriat ja kakkukahvit. Päivällisen jälkeen HP esitteli Juhan kokoaman koosteen Toukolan ensimmäisestä luontokoulusta, jossa Veera 8-vuotiaana oli yhdessä Kustin (11) kanssa luontokoulun ensimmäiset oppilaat (ks. blogi 17.8.2009). Tv-ruudun kuvassa Veera ja Kusti esittelevät sieniretkien satoa. Tällaiset vanhat blogijutut ovat todella viehättävää katsottavaa, koska niissä näkyy lastenlasten kehitys kohti aikuisuutta. Luontokouluja pidettiin kaikkiaan kymmenkunta, siis kymmenenä kesänä, ja ne huipentuivat luontokuvaukseen Toscanassa ja aitan rakentamiseen Korpilahdella. Tässä vaiheessa seuraamme oli liittynyt myös Roope, jonka kanssa Veeran suunnittelee yhteistä jatkoa. Roopella on jo opiskelupaikka kauppakorkeakoulussa Lappeenrannassa, Veera puolestaan keskittyy nostamaan yo-kirjoitusten arvosanoja ja työskentelee samalla vakituisessa työsuhteessa Lidlissä. Yhteinen asunto heillä on jo Lappeenrannassa. Satu ja Juha. Olittehan jälleen kerran järjestäneet tyylikkäät juhlat. Parhaat kiitokset siitä. Teillä on hieno koti ja hienot lapset. Paremmin ei voisi olla. Onnea Prinsessa, vielä kerran.

Ritvan ravut ja muikut

Elokuun alkupuolella vierailimme perinteisellä rapu- ja muikkuretkellämme Karttulassa Ritvan ja Ilkan vieraina. Siellä oli ilmaa ja tilaa hengittää vapaasti näin korona-aikanakin. Ohjelmakin oli tuttu ja turvallinen. Tuloiltana nautimme hienon rapuillallisen ja seurustelimme pitkän kaavan mukaan. Toisena päivänä teimme maakuntamatkan Pielavedelle, jossa pääkohteena oli Lepikon torppa. Siitä HP kertoo myöhemmin eri jutussa. Parhaat kiitokset Ritvalle ja Ilkalle. Juttu siis jatkuu, pysykää kanavalla. Niin, ne otsikossa mainitut muikut. Ne me nautimme toisen päivän päivälliseksi. Maukkaita olivat, kun Ritvalla on tapana paistaa ne voissa.

Koronakesän vieraita Toukolassa

Tänä keväänä emme kutsuneet mökille yövieraita lukuun ottamatta lastenlapsia, joiden innokasta tuloa emme halunneet torjua. Jaakko ja Sakke tekivät entiseen tapaa puusouvia, paistoivat lettuja, narrasivat kaloja, kävivät lenkillä ja futaamassa, pitivät iltaisin lukutuntinsa ja yöpyivät Vauvalassa. Heistä muutama kuva. Veera oli yhdessä ystävänsä Minnin kanssa jo viidennen kerran kesävierainamme. Molemmat ovat tämän kevään ylioppilaita. Mökillä he harrastivat lukemista, lenkkeilyä, saunomista ja kiersivät kahdesti Vaarunvuoren luontokierroksen. He ilmoittivat halunsa tulla ensi kesänäkin, ja sehän passaa. Elokuun lounasvieraita olivat Sinikka ja Risto Krogerus. Heidän kanssaan keskustelimme ulkosalla viitisen tuntia maailmanmenosta, grillasimme lihavartaat ja alkuruokana oli venäläinen salaatti. Kahvin kanssa Ulla tarjoili mustikkapiirakkaa ja me miehet nautimme vielä mallasviskit, yhdet tai pari. Parhaat kiitokset kaikille kesävieraillemme. Mukavaa oli olla yhdessä.

Onittelukäyninllä Hankasalmella

Juhan appivanhemmat Marja-Leena ja Pekka järjestivät miellyttävän iltapäivän kauniissa kesäresidenssissään Hankasalmella. Erityishuomion sai Pekka, joka oli äskettäin täyttänyt 75 vuotta. Hienon päivällisen jälkeen kävimme katsomassa Pekan uutta ruohonleikkuukonetta. Kuvassa on myös kahdeksan banaanilaatikollista kuivia koivuklapeja, jotka Pekka antoi HP:lle. Miksi kahdeksan, no siksi, että ne mukavasti mahtuivat Citroeniin. Samalla kiertelimme Pekan kotitalon (1700-luvulta) tilukset. Kesäpaikan portilla on vanha myllynkivi, joka nyt jo puretussa tuulimyllyssä jauhoi talon viljat. Kiitos Marja-Leena ja Pekka mukavasta tapaamisesta. Seuraavan kerran tapaamme sitten Veeran yo-juhlissa elokuun lopulla.