Kuten hyvin tiedetään, klapien teko on seniori-ikäisten miesten mielipuuhaa. Sana- ja takkapuita
HP on tehnyt Toukolassa jo 35 vuoden ajan, apuna tosin on ollut hetkittäin jälkikasvua. Päättyneen kesän puusouvissa avusti
paikallinen metsuri, joka kaatoi kaikkiaan
seitsemän puuta (kolme koivua, kolme haapaa ja yksi kuusi). Eivät ne mitään tukkipuita olleet, pikemminkin pitkiä ja salskeita, sellaisia, jotka HP arveli pystyvänsä pilkkomaan. Metsuri myös katkoi puut kaadon jälkeen määrämittaan (mittatikkuna hänellä oli moottorisahan terän laippa) eli takkaan ja saunan pesään sopiviksi.
Ulla puolestaan vastasi puiden kannosta sekä hakotukille että puuvajoihin.
Haavat ja kuusi pilkkoutuivat suht. helposti, samoin koivujen latvat, kun muistimme huilata riittävän usein emmekä tehneet kuin 2-3 tunnin työpäiviä. Välillä piipahdimme myös Espoossa
Veeran yo-juhlissa, kuten HP edellisessä jutussaan kertoi.
Mutta kuudentenä pilkkomispäivänä mitta tuli täyteen. Koivujen tyviosat ja niiden paksu tuohi olivat sen verran tiukkoja, että seniori väsyi vaikka kehittelikin pilkkomiseen sopivan metodin: ensin hän sahasi klapiin pituussuunnassa pitkän viillon, iski siihen Fiskarsin ison halkokirveen, jota taas löi varta vasten hankkimallaan pajavasaralla. Menetelmä oli toimiva mutta kuitenkin sen verran raskas, että HP katsoi viisaimmaksi jättää isot pölkyt ensi kesään. Mielessä oli HP:n ystävän
Vullin Matin toteamus: "Varo vain, ettei sydän pysähdy."
Mutta vaikka urakka jäi kesken, valmista tuli, sillä uusi aitta, vanha puuvaja ja saunan vilpola tulivat sopivasti täyteen kunnon klapeja, koivua, haapaa ja kuusta. Ja ennestään aittaan jäi suurehko määrä
Jääskeläisen Pekalta saatuja kuivia koivuklapeja banaanilaatikoissaan.
Ensi kesäksi maastoon jäi vielä mukavasti raivattavaa: kolme kasaa puiden oksia, jotka on poltettava laavun tulipesässä ja polttogrillissä, talven aikana pudonneet lehdet taas on puhallettava maastoon ravitsemaan aluskasvillisuutta.
Tätähän se kesämökkiläisen elämä on, tulevan sesongin töiden suunnittelua heti kun entinen on päättynyt. Ne jotka eivät ole asiaan vihkiytyneet, puhuvatkin työleiristä.
Haavat ja kuusi pilkkoutuivat suht. helposti, samoin koivujen latvat, kun muistimme huilata riittävän usein emmekä tehneet kuin 2-3 tunnin työpäiviä. Välillä piipahdimme myös Espoossa Veeran yo-juhlissa, kuten HP edellisessä jutussaan kertoi.
Mutta kuudentenä pilkkomispäivänä mitta tuli täyteen. Koivujen tyviosat ja niiden paksu tuohi olivat sen verran tiukkoja, että seniori väsyi vaikka kehittelikin pilkkomiseen sopivan metodin: ensin hän sahasi klapiin pituussuunnassa pitkän viillon, iski siihen Fiskarsin ison halkokirveen, jota taas löi varta vasten hankkimallaan pajavasaralla. Menetelmä oli toimiva mutta kuitenkin sen verran raskas, että HP katsoi viisaimmaksi jättää isot pölkyt ensi kesään. Mielessä oli HP:n ystävän Vullin Matin toteamus: "Varo vain, ettei sydän pysähdy."
Mutta vaikka urakka jäi kesken, valmista tuli, sillä uusi aitta, vanha puuvaja ja saunan vilpola tulivat sopivasti täyteen kunnon klapeja, koivua, haapaa ja kuusta. Ja ennestään aittaan jäi suurehko määrä Jääskeläisen Pekalta saatuja kuivia koivuklapeja banaanilaatikoissaan.
Ensi kesäksi maastoon jäi vielä mukavasti raivattavaa: kolme kasaa puiden oksia, jotka on poltettava laavun tulipesässä ja polttogrillissä, talven aikana pudonneet lehdet taas on puhallettava maastoon ravitsemaan aluskasvillisuutta.
Tätähän se kesämökkiläisen elämä on, tulevan sesongin töiden suunnittelua heti kun entinen on päättynyt. Ne jotka eivät ole asiaan vihkiytyneet, puhuvatkin työleiristä.
No comments:
Post a Comment