Mamma Mia - kannattaa katsoa

Heimopäällikkö houkuteltiin maanantaina katsomaan suosittua Mamma Mia -leffaa. Ei se huono ollut, hyvä pikemminkin: loistavat maisemat Kreikan saaristossa, hullunhauska tarina, ja tietysti Abban parhaat melodiat komeasti esitettyinä. Niin visuaalisuus kuin musiikkikin ovat filmin parasta osaamista.
Naisnäyttelijät, kuten Meril Streep, olivat notkeita ja ilmeikkäitä, miehet sen sijaan tönkömpia, esim. Pierce Brosnan on paljon parempi Bondina kuin romanttisena rakastajana. Näyttelijät olivat myös liian iäkkäitä; Streep on 59-vuotias ja Brosnan 57-vuotias, mutta filmissä he esittivät vähän päälle nelikymppisiä.
Mamma Mian katsojakunta oli pääosin nuorta väkeä. Me olimme varmaan ainoat, jotka vuonna 1974 näkivät Abban Waterloon ja euroviisuvoiton suorana lähetyksenä telkkarissa.
Suosittelen leffaa niille, jotka pitivät/pitävät Abban musiikista. Ei kannata odottaa filmin tuloa televisioon. Se menettää enemmän kuin puolet visuaalisesta ja musiikillisesta voimastaan telkkarissa.

Kustin ensimmäinen partiopurjehdus

Kusti (alla keskellä) liittyi pari viikkoa sitten partioon, helsinkiläiseen Erämajavat-lippukuntaan, joka on sillä tavalla monipuolinen, että siellä toimitaan sekä maalla että merellä. Silläkin tavalla lippukunta on edistyksellinen, että se on tyttö-poika -partio.


Lauantaina klo 16 veimme Kustin, joka oli ollut vanhempiensa matkan takia yökylässä Jääkärinkadulla, Lauttasaaren satamaan, Helsingfors Segelklubbenin laituriin. Sieltä pieni ryhmä, kaksi vanhempaa partiolaista (Annariikka ja Mikko) ja kolme Kustin ikätoveria (Tuuli ja Jasu), lähti lippukunnan purjeveneellä yönylipurjehdukselle. Kohteena oli Mustikkasaaren vierassatama, jossa syötiin pastaa ja myöhemmin myös makkaraa. Veneessä, jonka nimi on Sinbad, kutsumanimeltään Simppa, oli sopivasti tilaa yöpymiselle. Sunnuntaina aamupuuron jälkeen ryhmä harjoitteli purjehdusta ja rantautui Korkeasaareen. Lauttasareen Sinbad palasi klo 14.

Kusti on ensimmäinen heimomme jäsen, joka perehtyy purjehduksen saloihin. Heimopäällikön kokeilut muinaisessa nuoruudessa jäivät muutamaan purjehdukseen optimistijollalla Karunan mökillä 1960-luvulla. Sen sijaan partioperinteitä Kustilla on jatkettavana enemmälti. Äiti-Susanna kuului 1980-luvulla Korpilahden Korvensamoojiin kuten eno-Juhakin. He osallistuivat kesällä 1985 suurimpaan Suomessa koskaan pidettyyn partioleiriin MIILU-85:een Jämijärvellä. Mukana oli noin 10 000 partiolaista, heistä osa ulkomailta. Ulla-mamma kuului 1950-luvulla paimiolaiseen Otavan Tytöt -lippukuntaan. Heimopäällikön lippukunnat 1950-luvulla olivat Toijalan Eräveikot ja Jaarlin Pojat Hämeenlinnassa. Toijalassa vartiojohtajani oli muuan Harri Holkeri.

Hienoa, että Kusti jatkaa perinteitä. Partiossa on mukavaa ja siellä myös oppii kaikenlaista hyödyllistä: Erämajavissa oppia saa niin maalla kuin merelläkin. Partioon on usein pyritty liittämään tietty oikeistolainen leima. SDP:n kansanedustaja Liisa Jaakosaari kertoo iltapäivälehden tuoreessa haastattelussa, miten hän joutui piiloittamaan partiopukuaan isältään, joka piti harrastusta "lahtarien touhuna". Vasemmistollahan oli oma pioneeritoimintansa, mutta Liisa Jaakonsaari ei nähnyt partiossa silloin eikä myöhemminkään mitään pahaa.

No, Jaakonsaaresta pidän muutenkin, hän kun on jo useita vuosia liputtanut Suomen Nato-jäsenyyden puolesta. Mutta se onkin toinen juttu, eikä siitä sen enempää.

Voi pyhät pyssyt sentään

Tarvittiin Kauhajoen katastrofi, ennen kuin meille kerrottiin, että suomalaisilla on aseita kolmanneksi eniten maailmassa, Yhdysvaltojen ja Jemenin kansalaisten jälkeen. Tänään lehdet kertoivat senkin, että meidän ekologinen jalanjälkemme on niinikään kolmanneksi suurin maailmassa. Yhtä masentavia sijoituksia molemmat.
Sitä, että luvan aseeseen voi saada jo 15-vuotiaana, on perusteltu lähinnä kahdella asialla: jotta olisi mahdollisuus liittyä ampumaseuraan ja opetella ampumaan ja jotta olisi tilaisuus metsästää. Ehkä taustalla on ollut vielä sekin, että yleisen asevelvollisuuden maassa ampumataitoa on pidetty muutenkin tarpeellisena.
Nyt kun olemme nähneet seuraukset, muutosta lienee tulossa. Sijoitusta aselistalla on helpompi parantaa kuin sijoitusta ekologisissa jalanjäljissämme.

Maanpuolustuskurssimme 15. vuositapaaminen

Osallistuin syksyllä 1993 valtakunnallisille maanpuolustuskursseille (kurssi numero 128). Meitä oli kurssilla 40. Sen jälkeen olemme tavanneet kerran vuodessa syyskuussa eri puolilla Suomea, kerran Tallinnassa. Tapaamisen isäntänä (isäntinä) on joku kurssilainen. Itse isännöin vuonna 1995 tapaamista Jyväskylässä ja Tikkakoskella. Viime torstain tapaamisen kohteet olivat Sisäasiainministeriö, jossa saimme infoa poliisitoimesta. Isäntänä oli tuore poliisiylijohtaja (siis ylin poliisiviranomainen) Mikko Paatero. Toisena kohteena oli kustannusyhtiö Otava, jossa isännöi Otavan Kirjaryhmän toimitusjohtaja ja Otavan pääomistaja Antti Reenpää. Kurssilaisia oli mukana 22.

Mikko esitteli laajasti poliisin toimintaa. Suomessa on noin 7 100 poliisia, siitä vähän yli 10 % on naisia. Etnistaustaisia poliiseja on alle kymmenen, siis henkilöä. Suomi olisi muuten maailman turvallimpia maita, ellei meillä olisi tuota viinankiroa ja sen synnyttämää väkivaltarikollisuutta. Poliiseja Suomessa on vähänlaisesti muihin verrattuna, esim. meitä isommassa Ruotsissa poliiseja on 17 000 ja Suomen kokoisessa Norjassa 13 000.

Sisäministeriöstä menimme kävellen Otavaan, ja kun siirtymisaikaa oli 1,5 tuntia, minulta kysyttiin sopivaa puolimatkan krouvia. Suosittelin Erottajalla olevaa Rymy-Eetua, jossa olikin mukavasti tilaa ja rento meininki. Kurssimme isäntä, Vakuutus-Kalevan varatoimitusjohtaja Matti Rantanen kuittasi laskun, joka oli sillä lailla kohtuullinen, että jokainen otti vain yhden tuopin.

Otavassa, joka on Reenpäiden omistama perheyhtiö, Antti Reenpää esitteli monipuolisesti yhtiötään ja kirjabisnestä ylipäätään. Otava on Suomen 4. suurin graafisen alan yritys, liikevaihtoa 234 miljoonaa euroa, henkilöstöä noin 1 100. Viime vuonna se kustansi 750 kirjaa, joita painettiin yhteensä 7,6 miljoonaa kappaletta. Otava-konserniin kuuluu Kirjaryhmän lisäksi Lehtiryhmä, jonka tunnetuimmat tuotteet ovat Suomen Kuvalehti, Tekniikan Maailma ja Anna. On Otava joskus töpännytkin, pahimmin silloin kun sille tarjottiin Harry Potter -teoksen kustannusoikeuksia. Kahdesti Otavan raati hylkäsi teoksen kun ei uskonut se menekkiin.

Otava toimii komeassa vuonna 1906 valmistuneessa jugendlinnassa Uudenmaankadulla Helsingin keskustassa. Kiintoisaa on, että Suomen osuustoiminnan "isänä" tunnettu Hannes Gebhard oli Otavan keskeinen perustaja vuonna 1890 ja yhtiön ensimmäinen toimitusjohtaja.

Otavan tarjoaman illallisen yhteydessä kurssiveli Juha Korkeaoja, eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja, alusti maanpuolustuksemme tilasta. Keskustelussa osoittautui, ettei Heimopäällikön ajatus liittymisestä Natoon eikä varsinkaan siirtymisestä ammattiarmeijaan saanut juurikaan kannatusta. Tämä ei ole ihme, sillä maanpuolustuskurssien keskeisin tavoite on sitouttaa suomalaiset vaikuttajat vallitsevaan puolustusdoktriiniin, jonka ydin voitaisiin kiteyttää siten, että Suomen puolustaminen on kaikkien suomalaisten asia eikä siinä muita tarvita.

Karhu-Kopla kartanoiden maisemissa

Viime vuoden heinäkuussa kerroin Karhu-Koplasta, joka silloin vietti 45-vuotisjuhlakokoustaan Toukolassa. Nyt, 8-9. syyskuuta, tapasimme Kaarina ja Olavi Hovin kotikartanossa Hovimäessä Kangasalan pitäjän Sahalahdessä. Hirsitalo oli komea, kehikkoa lukuunottamatta pääosin Kaarinan ja Olavin omaa tekoa. Aikamoinen suoritus virkeiltä eläkeläisiltä.

Karhu-Kopla oli paikalla täysilukuisena, sillä myös Pirkko ja Simo Soininen olivat paikalla. Samalla saimme kutsun Sotkamoon heidän kesäpaikkaansa joskus Kainuun Runoviikkojen aikaan ensi heinäkuussa.

Ohjelma Hovimäessä oli kiintoisa: vapaata seurustelua, herkullisia aterioita ja pehmeitä juomia. Ja toki myös maailmanparannusta, niin kuin historioitsijoille kuuluukin. Tiistaina teimme kuntakierroksen, jossa Olavi esitteli Kangasalan nähtävyyksiä, mm. pitäjän komeat kartanot Liuksialan ja Vääksyn. Kävimme myös Vehoniemen automuseossa, jossa oli monia hienosti entisöityjä autoja ja moottoripyöriä. Kuvamme autot ovat vuoden 1935 mallia oleva Renault sekä Zis mallia 1948. Viimeksi mainitun Neuvostoliitto lahjoitti presidentti J. K. Paasikivelle; punainen vaakuna auton etupuskurissa kertoo, että presidentti myös käytti autoa. Ihan pienokaisia autot eivät ole, sillä Rellun moottori on 5,6- ja Zisin 6,1 -litrainen.

Kiitokset vielä Kaarinalle ja Olaville.

Kaksi ekskursiota Suomen sotiin

Tuntematon Kansallisessa
Perjantaina olimme Kansallisteatterissa katsomassa Kristian Smedsin paljon puhuttua tulkintaa Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta. Esitys oli hieno, melkeinpä loistava: näyttelijät olivat hyviä, ohjauksessa, lavasteissa ja tekniikassa oli kosolti oivalluksia. Esitys oli myös interaktiivinen; koko katsomo lauloi yhdessä näyttelijöiden kanssa vanhaa punakaartin laulua "Köyhä Suomen kansa...". Tarkoitus oli näin poistaa vuoden 1918 synnyttämää raja-aitaa, joka edelleenkin on nähtävissä.
Näytelmä (3,5 tuntia) kertoi ennen muuta sodan mielettömyydestä, se osoitti, miten äärimmilleen pieni ja köyhä Suomi joutui resurssinsa venyttämään. Sitä me (mukana Johanna ja Heikki Arola sekä Terttu ja Matti Lång) emme ymmärtäneet, miksi näytelmän lopussa ammuttiin iso joukko nykysuomalaisia (mm. Halonen, Vanhanen, Lipponen, Katri-Helena, Lenita Airisto). Paras arvauksemme oli, että siten haluttiin alleviivata raskaan sodan tappioita.
Mukava oli havaita, että teatterissa oli useita kymmeniä nuoria (17-23 -vuotiaita), jotka seurasivat kiinteästi näytelmän menoa. Se mielestäni osoitti, että Smeds on näytelmässään tavoittanut nykyajan.

Radanvarsisotaa 1918
Lauantaina olin Riihimäellä Sotahistoriallisen Seuran järjestämässä seminaarissa, jossa lähestyttiin vuoden 1918 sotaa kahdesta näkökulmasta: tarkasteltiin punaisten ja valkoisten sotataitoa sekä pohdittiin rautateiden merkitystä sodassa. Vahvasti pelkistäen oli niin, että molempien osapuolten sotilaat olivat tasaisen huonoja, heillä ei ollut mitään käsitystä siitä, miten sotaa tuli käydä. Valkoinen puoli voitti lähinnä siksi, että sillä oli paljon paremmat johtajat, punaisten puolella ei johtajia juuri ollut. Punaisten ja venäläisen sotaväen yhteistyö ei myöskään onnistunut, kun halua ei oikein ollut kummallaan.
Kiintoisaa oli kuunnella esityksiä siitä, mikä merkitys rautateillä oli vuoden 1918 sodassa. Lyhyesti: se oli aivan keskeinen, koska junat olivat ainoa tapa kuljettaa isoja joukkoja. Niinpä sotaa käytiinkin pääosin rautateiden tuntumassa. Yksi sodan erikoisuus oli panssarijuna, joita oli nimenomaan punaisella puolella. Ps-junassa oli useita isoja tykkejä ja konekiväärejä, sitä käytettiin nimenomaan taisteluvälineenä, sen tulivoima oli tuon ajan oloissa ylivoimainen.