Kotkaniemi - Svinhufvudin virkatalo

P.E. Svinhufvudin muistosäätiö ja Kotkaniemisäätiö kutsuivat meidät tutustumaan perin pohjin kunnostettuun Kotkaniemeen Luumäellä. Komea oli silloisen Lappeen tuomiokunnan tuomarin työsuhdeasunto, jossa tuleva pääministeri eli senaatin puheenjohtaja (1917-1918) ja tuleva presidentti (1931-1937) asui vuodet 1908-1914, kunnes hänet maan johtavana oikeustaistelijana karkotettiin Siperiaan (1914-1917). Museossa oli monia kiinnostavia yksityiskohtia, kuten itsenäisen Suomen ensimmäinen lippu, ns. Leijonalippu, josta kuitenkin luovuttiin, kun sen punavärin katsottiin symboloivan sisällissodassa hävinnyttä osapuolta. Kotkaniemessä oli myös pienoismalli siitä venäläistä lentokoneesta, jolla Svinhufvud yritettiin evakuoida Helsingistä Vaasan talvella 1918. Moottorin jäätyminen kuitenkin keskeytti lennon alkuunsa ja sen sijaan senaatin puheenjohtaja matkusti jääsärkijä Tarmolla Tallinnaan ja sieltä junalla Berliinin, jossa hän teki viimeiset sopimukset Saksan sotilasavusta Suomelle. Hän tapasi myös kreivi von der Goltzin, jonka kanssa sovittiin, että Helsinki vallataan liiaksi rakennuksia särkemättä. Matkamme johtava asiantuntija oli Muistosäätiön puheenjohtaja professori Martti Häikiö, joka esitelmöi sekä bussissa että Kotkaniemessä. Oli matkassa myös kaksi tuttua kenraalia, lankoveli Pentti sekä MPK-kurssiveli Antti Lankinen, joka viettää eläkepäivään Kotkaniemen lähistöllä ja vastaa osaltaan Kotkaniemen opastuksista. Kotkaniemi on avoinna yleisölle, ja siellä kannattaa ehdottomasti käydä, esim. päiväretkellä kesällä. Opastusta ja hyvän vastaanoton saat varmasti. Museossa on myös Cafe. .

Palokunta sammuttaa ja pelastaa

Lastenlasten syysloman aikana tutustuimme Korkeavuorenkadulla olevaan Palomuseoon, jossa kerrotaan Helsingin palo- ja pelastuslaitoksen pitkästä historiasta. Museo on taiten tehty: mukana olevat esineet on hienosti entisöity, niitä on sopivasti toiminnan eri aloilta ja selittävät tekstit eivät ole liian pitkiä kuten monissa museoissa tapaa olla. Itse museorakennus - vanha pääpaloasema - on kaupungin komeimpia ja se on käytössä edelleen. Vuonna 1861 valmistuneen rakennuksen on suunnitellut arkkitehti Theodor Höijer. Historiallinen ympäristö ja vuodesta 1861 toimineen pohjoismaiden toiseksi vanhimman kunnallisen ammattipalokunnan pitkät perinteet luovat arvokkaat puitteet. Museossa voi tutustua Helsingin palo- ja pelastustoimen sekä sairaankuljetuksen ja ensihoidon kehitykseen: vanhan palokaluston kerrontaa täydentävät lukuisat kuvat, pienoismallit ja videoesitykset. Aloitetaan kuvakerronta vanhasta paloasemasta ja ajasta, jolloin sammutusvälineet olivat hevosvetoisia. Seuraavassa vanhoja paloautoja, joista HP ihastui erityisesti Volvo-avoautoon. Nyt, entisöitynä, se on luultavasti hienompi kuin uutena. Palokunnalla oli tulipalojen sammutuksen ohessa toinenkin tärkeä tehtävä: pelastaa ihmishenkiä. Usein palomiehet tekevät työtään henkensä kaupalla. Helsingin palolaitoksen noin 160 vuoden historian aikana runsaat 20 palomiestä on menettänyt henkensä tulipaloja sammuttaessaan ja asukkaita pelastaessaan. Niinpä palolaitoksen sijaan nykyisin puhutaan pelastuslaitoksesta. Ei siis ihme, että palomiehen ammatti on kansalaisten mielestä toiseksi tärkein heti kirurgin jälkeen. Helsingin palo- ja pelastuslaitos ottaa osaa myös moniin kansainvälisiin pelastustehtäviin. Seuraava kartta osoittaa, missä kaikkialla se on operoinut. Jos et ole käynyt palomuseossa, mene ihmeessä. Museokortti ei sinne kelpaa, mutta pääsymaksu, kaksi euroa, ei päätä huimaa. Museota pyöritetään pääosin vapaaehtoisvoimin. Sisääntulon päivystäjällä on ollut iso rooli museon organisoimisessa. Huomaa myös myynnissä olevat monet kirjat. Museonkäynnin jälkeen menimme lounaalle tuttuun paikkaan Esplanadilla, japanilaiseen ravintola Kitaan, josta HP on muutaman kerran kertonutkin. Kun lounasaikaan ei otettu pöytävarauksia, jouduimme istumaan kahteen pöytään, mutta se ei isommin haitannut, koska ruoka oli hyvää, kaikilla oli nälkä ja tärkeimmät kuulumiset saimme toki vaihdettua.

Pool meetrit käsitöövorsti

Jokavuotisella matkallamme Tallinnaan löysimme pari uutta aihetta: vanha suosikkiravintolamme Puskin oli vaihtanut omistajaa ja muuttunut Troikaksi. Taso oli onneksi pysynyt ennallaan, samoin HP:n suosikkiannos Kanaa Kievin tapaan. Uutta sen sijaan oli otsikossa mainittu puolimetriä tuhtia ja maustettua makkaraa, jonka HP kävi nauttimassa lounaaksi yksin, kun Ulla kieltäytyi. Ei HP:kään jaksanut sitä kokonaan syödä vaan noin 15 senttiä jäi lautaselle. Mutta ateria oli kokemuksen arvoinen. Kuten usein ennenkin, yövyimme kolme yötä hotelli Virussa. Se on edelleen tasokas paikka, aamiainen on erinomainen ja palvelut lähellä. Tasosta kertoo se, että yhtä aikaa kanssamme Euroopan Lions-klubit pitivät siellä vuosikonferenssiaan. Virusta on helppo vierailla myös Estonia-teatterissa, jonka ohjelmistosta valitsimme tällä kertaa musikaalin Viulunsoittaja katolla. Mutta se hotellin erikoisuus: Nyt, vihdoin, oli kunnolla järjestetyt opastetut kierrokset KGB-museoon. Näitä kierroksia oli sekä suomeksi että englanniksi. Seuraavassa muutama kuva Virun ylimmästä kerroksesta, joka oli kokonaan KGB:n hallussa ja josta käsin isoveli valvoi hotellin ulkomaalaisia vieraita - virolaisiltahan oli pääsy Viruun kielletty. On vanhastaan tunnettua se, että Virun betoniseinät olivat täynnään mikrofoneja, samoin niitä oli astioissa ja tuhkakupeissa. HP vieraili Virussa muutaman turkulaisen historiantutkijan kanssa 1970-luvun puolivälissä. On selvää, että keskustelumme taltioitiin, koska ohjelmassamme oli myös virolaisten tutkijoiden tapaamisia. Kävimme kahvilla myös Viron kommunistipuolueen päälehden Rahva Häälin päätoimittajan luona. Mieleen jäi se, että professorit ja dosentit olivat tervetulleita, tohtorit ja lisensiaatit eivät.

Kaksi hautaa - kahdet muistot

Samalla matkalla, jolloin katsastimme Johannan upean hiilinielun (ks. edellinen blogi), kävimme myös tervehtimässä HP:n isovanhempia, Veeraa ja Urhoa.Samaan hautaan Marttilan kirkkomaalla on siunattu myös HP:n eno Heikki ja hänen vaimonsa Liisa. Veeran ja Urhon muut lapset, HP:n äiti Maija on haudattu Turkuun ja hänen sisarensa Leena Espooseen. Isovanhemmistaan HP:llä on kovin rakkaat muistot: ensimmäiset elinvuodet 1941-1944 kuluivat turvallisesti - isän ollessa sodassa- heidän kotitilallaan ja sen jälkeen vietimme siellä pitkät kesälomat (HP:n isä kun oli opettaja) ja joulut. Mitään tarvetta omaan kesämökkiin ei ollut, kun maatilalta löytyi jokaiselle sopivia töitä. HP vietti agraariympäristössä kaikki kesät aina yo-vuoteen saakka ja oppi silloisen hevosvetoisen maatalouden keskeiset työt.Ensimmäiset muistikuvat kertovat pienestä haravasta ja heinähangosta, jotka Pappa oli tehnyt ja joilla Pikku-Touko oli ahkerasti mukana heinänteossa. Vähän vartuttuaan hän sai ohjastaa hevosta, jonka vetämänä mentiin Mamman kanssa lypsämään lehmät parin kilometrin päässä olevalle laitumelle. Sunnuntaisin pyöräilimme kirkkoon, jonne Tattarilta oli matkaa kahdeksan kilometriä. Kyseessä oli vähintään puolipäivän retki, kun kirkon jälkeen kävimme nauttimassa kirkkokahvit tuttavissa. Pappa oli yleensä jäänyt kotomieheksi - eihän tilan eläimiä sopinut yksin jättää. Hänen kanssaan HP saattoi vielä ehtiä ongelle läheiseen Paimionjokeen. 1950-luvulla tilalle hankittiin traktori,josta HP oli ylpeä. Kerrankin hän ajoi Volvoa ja sen täyttä perävaunua Raision-tehtaille (matkaa noin 60 km), kun eno Heikki uskoi hänelle tuon vastuullisen tehtävän. Kirkkomatkoilla Veera-Mamma oli esitellyt HP:lle, joka silloin oli noin kuusivuotias, Marttilan taistelun (elokuussa 1599) komean muistomerkin, joka oli matkamme varrella ja jonka Marttilan suojeluskuntalaiset olivat pystyttäneet 1934. Huolella hoidettu muistomerkki ja sen ympäristö osoittavat menneiden sukupolvien kärsimysten arvostusta. Taistelussa Ruotsin valtionhoitajan, Kaarle-herttuan, joukot löivät Akseli Kurjen ja Arvid Stålarmin komentaman Suomen aateliston armeijan, joka kannatti syrjäytettyä Sigismund-kuningasta. Taistelun jälkeen Suomen aateliset taltutettiin Turun verilöylyssä. Marttilan taistelussa kaatui paljon myös talonpoikia,ja taistelua onkin pidetty Nuijasodan loppuhuipentumana.

Johannan komea hiilinielu Urhonmaalla

Keväällä 2008 HP:n sisar Johanna istutti kesäpaikkansa Urhonmaan ympärille isohkon kuusikon. Tuolloin hän ajatteli lähinnä ympäristönsä näkymiä, kun perinnöksi aikoinaan tullut 1950-luvulla rakennettu Mummonmökki kökötti vähän yksinäisenä peltosarkojen päässä. Johanna järjesti kaksipäiväiset talkoot, joissa istutettiin runsaat 300 kuusentainta. Talkooväkenä Johannalla oli miehensä Heikki ja veljensä HP. Ullakin kävi paikalla ja toi talkooväelle leipomansa ison lihapiirakan.(ks. blogi 1.6.2008) Urhonmaa sijaitsee historiallisen Hämeen Härkätien varressa Marttilan pitäjän Siutilan kylässä noin 40 kilometrin päässä Turusta. Vajaan puolen hehtaarin alueelle talkooväki istutti lehtikuusia, serbiankuusia ja ihan tavallisia kuusia. Taimien istutusetäisyys oli 2,5 metriä. Tarkoitus oli, että joskus parinkymmenen vuoden päästä Urhonmaata ympäröisi jylhä kuusikko. Nyt yksitoista vuotta myöhemmin kävimme katsomassa, miten kuuset olivat viihtyneet, ja hyvin olivat, kuten seuraavista kuvista näette. Kaikki puut olivat elossa ja tuore metsikkö oli komeaa katseltavaa. Kasvualusta, perinteinen varsinaissuomalainen savipelto, on osoittanut hedelmälliseksi maaperäksi. Yhdessätoista vuodessa maailma on muuttunut paljon: enää ei ole syytä kiittää Johannaa vain ympäristön kaunistamisesta vaan ennen muuta siksi, että hänellä ja miehellään on nyt mahtava hiilinielu, jonka elintilaa on syytä hoitaa. Tästä voivat ne joilla maata on, ottaa oppia. Muut taas voivat hillitä ilmastonmuutosta käyttämällä pitkäkestoisia puutuotteita, jotka sitovat hiilidioksidia ilmakehästä ja toimivat tärkeinä hiilivarastoina. Tällaisia viisaita hankintoja ovat esimerkiksi puiset huonekalut, puutalot ja muut puurakenteet.