Marja-kurki, kukat ja Pörriäisten pesä

Kesä Päijänteellä on taas kerran taputeltu, lieneekö järjestyksessä jotain 45:s. Uusi mökkitalkkarimme Tapio Niemelä käy vielä ennen lumien tuloa puhaltamassa tippuneet lehdet pois poluilta ja terasseilta sekä puhdistamassa katot ja vesirännit. Tähän saakka Tapsa on tehnyt meillä isommat kirvesmiehen työt, ne joita HP ja pojat (Kusti ja Sakke) eivät ole ehtineet, osanneet tai jaksaneet. Mökille jäi myös metallinen kurki, jonka olemme ristineet Marjaksi, koska saimme sen kesällä 2019 Marjalta ja Matilta, kun he vierailivat mökillä. Marja-kurjelle löytyi sopiva paikka Ullan kasvimaalla, jossa se valvoo, etteivät rusakot ja linnut käy syömässä viljelmiä. Kasvimaalle Ulla kokosi myös kaikki kesän kukkaset talvea odottamaan.

Parahin lukija muistanee, miten viime kesänä Jaakko ja Sakke saivat omat Pörriäisen pesänsä, Jaakko Espoon Nuottalahteen ja Sakke Eiraan. HP ei jäänyt pekka pahemmaksi, ja niinpä hänen pesänsä odottaa kaikessa rauhassa ensi kesää. Viime kesänä kun taisi käydä niin, etteivät pörriäiset ehtineet paikalle, kun olivat kesäkuun alussa jo pesänsä valinneet.

Eipä sitten muuta kuin hyvää koronasyksyä. Pidetään maskit kasvoilla ja etäisyydet turvallisina.

Ulla uskoi löytäneensä Tulevaisuuden puunsa

Männäviikolla ajelimme Varsinais-Suomen sydänalueilla; reittinä Helsinki-Paimio-Turku-Sauvo-Karuna-Helsinki. Kyse oli kokopäiväretkestä kahden pullakahvin ja yhden pizzalounaan taktiikalla. Kävimme tervehtimässä vanhempiamme Paimion ja Turun hautuumailla. Haudat olivat ennallaan ja hyvässä kunnossa. Uudet kukkaset tietysti virkistivät näkymää.

Turusta käänsimme Citroenin kaulan kohti Karunaa, ja matkalla pysähdyimme Sauvossa, joka on Ullan isän Viljon synnyinkunta. Kun ilta oli aurinkoinen ja lämmin, söimme pizzat ravintolan ulkoterassilla. Paikka oli tyypillinen maaseudun pikku ravintola, nimeltään Bar Mansikka, jossa olimme ainoat ruokailevat asiakkaat. Mutta isoissa pizzoissa ei ollut moittimista. Söimme niitä vielä kahdesti kotonakin.

Jännityksellä odottelimme seuraavaa kohdetta, meren rannalla ja vastapäätä Kemiön saarta olevaa Ullan vanhempien rakennuttamaa kesäasuntoa. Tiesimme, että siellä olivat käyneet muutoksen tuulet. Paikan tarina on lyhykäisydessään seuraava: kesäasunto valmistui joskus 1950-luvun alussa, ja siellä viettivät kesiään ensin Ulla veljiensä kanssa, ja myös HP liittyi seuraan 1960-luvulla. Paikka oli rakas myös lapsillemme, Juha ja Susanna nauttivat siellä lapsuutensa pitkät kesät isovanhempiensa ilona. Sitten 2000-luvulla paikka siirtyi Ullan ja hänen veljiensä yhteisomistukseen. Ulla ja HP yrittivät pariinkin otteeseen ostaa paikkaa, mutta tarjoamme hinta ei ollut riittävä muille kuin Penalle. Niinpä paikka myytiin 2013 paikalliselle maanviljelijälle.

Olimme kuulleet, että uusi omistaja oli saneerannut paikkaa, mutta hyvin tunnistettavissa se oli, kun sinne yllättäen ajoimme. Isänäväkeä emme tavanneet, mutta HP rohkeni kuitenkin ottaa muutaman kuvan. Vanhan huvilan tilalle ja malliin oli rakennettu uusi, ja pituutta oli jatkettu muutama metri. Uusi laituri oli vallan komea, siinä on tilaa monille veneille. Myös rannalta ylös mökille rakennetut portaat ovat massiiviset.

Tämän männyn oksien suojaan HP:n ja Ullan veljien oli 1960-luvulla tarkoitus rakentaa rantabaari. Kesken työ jäi, pohjat sentään saimme tehtyä. Siellä ne ovat vieläkin männyn vahvojen oksien alla.

Ulla ihastui ikionnelliseksi, kun näki istuttamansa Tulevaisuuden puun, komeaksi varttuneen tammen, jollaisen silloinen KOP oli lahjoittanut kevään 1964 ylioppilaille. Myöhemmin illalla hän tutki arkistojaan ja totesi, että KOP:n tammi oli ollutkin mänty. Kun Ulla ei sitä paikan päällä muistanut, emme osanneet yo-mäntyä etsiä. Mutta löytämisen iloa ehti sentään kestää muutama tunti. Myöhemmin, tämän jutun luettuaan, Pena soitti ja täsmensi pari asiaa. Mänty oli hänen mukaansa kuusi, ja se tärkein lisäys oli: Pena oli joskus 1960-luvun alussa löytänyt metsästä kauniin pienen tammentaimen, jonka hän siirsi omalle tontille. Siellä sen kasvua vaalittiin, ja kun aika koitti, tammen ympärille kokoonnuttiin nostamaan maljoja aina kun aihetta oli. Ja ainahan sitä aihetta löytyi. Sillä tavalla tammi oli hyvinkin nimensä veroinen eli Tulevaisuuden puu.

Ja lopuksi: Airioiden entisellä kesäpaikalla on varmaan virallinen nimikin, kuten Toukola on Päijänteellä, mutta sitä ei kukaan käyttänyt vaan kaikki puhuivat Karunasta tyyliin "mennään Karunaan". Kutsumanimi tulee entisestä Karunan kunnasta, joka 1969 fuusioitui Sauvon kuntaan, josta se oli aikanaan erkaantunutkin.

Ravut ja muikut, toinen päivä: Lepikon torppa

Rapuillallisen, hyvin nukutun yön ja tuhdin aamiaisen jälkeen Ritva ohjasti Golfinsa Pielavedelle, jonne matkaa oli Karttukasta noin 80 km. Käyntimme kohteena oli Lepikon torppa, presidentti Urho Kekkosen synnyinkoti. Ihan hävetti tunnustaa, että käynti oli ensimmäinen, vähän helpotti, että niin se oli meille kaikille. Niinpä nautimme täysin siemauksin kohteen kulttuuriannista, jota meille esitteli vastaanoton kaunis nuori nainen, kevään 2020 ylioppilaita. Veeran tapaan hänkin viettää välivuotta ja harkitsee kunnolla, miten opintojaan jatkaa.

Vuonna 1900 syntyneen Urhon isä Juho Kekkonen oli syntyisin Karttulasta. Lepikko oli hänen ja hänen vaimonsa Emilian ensimmäinen koti. Juho oli tukkiasioitsija, jota nykyisin kutsuttaisiin metsätyönjohtajaksi. Kekkoset asuivat Lepikossa kuutisen vuotta. Sen jälkeen perhe muutti savottoja seuraten Kuopioon Lapinlahdelle, Iisalmeen ja lopulta 1911 Kajaaniin. Lepikon torppaa on kutsuttu savupirtiksi, mutta pian Urhon syntymän jälkeen pirtti sai komean savupiipun uuneineen ja tulisijoineen. Yksi kamari oli varattu isä-Juhon tukkiasioiden hoitoon.

Kerran kun Seppo Kääriäinen johti suomalaisryhmää vanhassa Neuvostoliitossa, hän vei isännilleen lahjaksi "parasta, mitä Suomi voi tarjota" eli Lepikon torpan multaa. Tästä isännät varmaan kovasti ilahtuivat.

Lepikon torppa on epäilemättä kansallinen nähtävyys, jossa kannattaa käydä. Siellä on myös kotalaisen hyvä ravintola, jossa voi nauttia kahvia, huikopalaa ja vähän muutakin.

Niin, ne otsikossa olevat muikut. Ne me nautimme matkan päätteeksi Ritvan ja Ilkan kesäresidenssissä, kun Ritva oli ne ensin voissa paistanut ja jo ennen aamiasta käynyt ostamassa suoraan kalastajan verkoilta.

Kiitos ystävät, hienoista elokuun päivistä.

"Lisää lapsia", vaati Kotiliesi

HP seurasi lauantaina netissä nykykulttuurin tutkimuksen väitöstilaisuutta Jyväskylän yliopistossa. Aiheena oli kokeneen toimittajan Seija Aunilan tutkimus siitä, miten perinteisestä naistenlehdestä Kotiliedestä tuli 1939-1945 osa sotapropagandaa. Tässä kristillis-konservatiivisella ja agraarilähtöisellä lehdellä ei ollut vaikeuksia. Sen sivuilla toistettiin vuodesta toiseen naisiin kohdistuneet sota-ajan keskeiset vaatimukset: kiitollisuus miehensä ja poikansa uhraamisesta isänmaan hyväksi, kuuden lapsen synnyttäminen, nuorten naisten pidättäytyminen kouluttautumisesta ja varhainen avioituminen, mielellään pientilan emännäksi. Kotilieden linjaa veti päätoimittaja Alli Wiherheimo, joka keräsi lehteen keskeiset yhteiskunnalliset naisvaikuttajat. Yksi heistä oli kuuden lapsen ideaalin ääneen lausunut Väestöliiton varapuheenjohtaja Elsa Enäjärvi-Haavio. Aunilan mukaan päätoimittaja Wiherheimo rakensi Kotiliedessä omaa haavemaailmaa, kodilleen omistautuvaa uhrivalmista perheenemäntää, jota hän ei naimattomana naisena koskaan saavuttanut. Kotiieden mainuttu ohjeistus kohdistui erityisen velvoittavana nuoriin naisiin. Heidän edellytettiin avioituvan mahdollisimman nuorena ja mielellään sotainvalidin kanssa, jotta he ehtisivät synnyttää riittävän määrän lapsia. Vaatimus johti siihen, että heidän toivottiin pidättäytyvän pidemmästä kouluttautumisesta, joka nähtiin jopa haitallisena. Pienviljelijäperheen emännyys esitettiin nuorten naisten elämän täyttymyksenä. Kotilieden kustantaja Yhtyneet Kuvalehdet ei edellyttänyt, että Kotiliesi tekee propagandaa. Päinvastoin, sen toivottiin muistuttavan enemmän perinteistä naistenlehteä. Päätoimittaja sai kuitenkin jatkaa valitsemallaan linjalla, koska lehti myi hyvin. Kotilieden keskimääräinen painos ylitti selkeästi sen kilpailijan, Yhtyneiden Kuvalehtien Hopeapeilin. Ennen sodan syttymistä Kotiliesi oli levikiltään jopa suurempi kuin Suomen Kuvalehti. Sodan aikana Suomen Kuvalehti ohitti Kotilieden, mutta lehtien välinen ero jäi pieneksi.Sodan lopulla 1944 Kotilieden keskimääräinen painos oli 174 780. Itse väitöstilaisuus oli leppoisa, kun ylen ystävällinen vastaväittäjänä, dosentti Ilona Pajari esitti kovimman kritiikkinsä vasta loppuarviossaan. Koronakauden erikoisuus oli se, että nettikatsojat saattoivat esittää omat huomautuksensa kustoksen, tohtori Urpo Kovalan puhelimeen. Niitä ei tosin kuultu.

Voimat loppuivat kesken puusouvin

Kuten hyvin tiedetään, klapien teko on seniori-ikäisten miesten mielipuuhaa. Sana- ja takkapuita HP on tehnyt Toukolassa jo 35 vuoden ajan, apuna tosin on ollut hetkittäin jälkikasvua. Päättyneen kesän puusouvissa avusti paikallinen metsuri, joka kaatoi kaikkiaan seitsemän puuta (kolme koivua, kolme haapaa ja yksi kuusi). Eivät ne mitään tukkipuita olleet, pikemminkin pitkiä ja salskeita, sellaisia, jotka HP arveli pystyvänsä pilkkomaan. Metsuri myös katkoi puut kaadon jälkeen määrämittaan (mittatikkuna hänellä oli moottorisahan terän laippa) eli takkaan ja saunan pesään sopiviksi. Ulla puolestaan vastasi puiden kannosta sekä hakotukille että puuvajoihin. Haavat ja kuusi pilkkoutuivat suht. helposti, samoin koivujen latvat, kun muistimme huilata riittävän usein emmekä tehneet kuin 2-3 tunnin työpäiviä. Välillä piipahdimme myös Espoossa Veeran yo-juhlissa, kuten HP edellisessä jutussaan kertoi. Mutta kuudentenä pilkkomispäivänä mitta tuli täyteen. Koivujen tyviosat ja niiden paksu tuohi olivat sen verran tiukkoja, että seniori väsyi vaikka kehittelikin pilkkomiseen sopivan metodin: ensin hän sahasi klapiin pituussuunnassa pitkän viillon, iski siihen Fiskarsin ison halkokirveen, jota taas löi varta vasten hankkimallaan pajavasaralla. Menetelmä oli toimiva mutta kuitenkin sen verran raskas, että HP katsoi viisaimmaksi jättää isot pölkyt ensi kesään. Mielessä oli HP:n ystävän Vullin Matin toteamus: "Varo vain, ettei sydän pysähdy." Mutta vaikka urakka jäi kesken, valmista tuli, sillä uusi aitta, vanha puuvaja ja saunan vilpola tulivat sopivasti täyteen kunnon klapeja, koivua, haapaa ja kuusta. Ja ennestään aittaan jäi suurehko määrä Jääskeläisen Pekalta saatuja kuivia koivuklapeja banaanilaatikoissaan. Ensi kesäksi maastoon jäi vielä mukavasti raivattavaa: kolme kasaa puiden oksia, jotka on poltettava laavun tulipesässä ja polttogrillissä, talven aikana pudonneet lehdet taas on puhallettava maastoon ravitsemaan aluskasvillisuutta. Tätähän se kesämökkiläisen elämä on, tulevan sesongin töiden suunnittelua heti kun entinen on päättynyt. Ne jotka eivät ole asiaan vihkiytyneet, puhuvatkin työleiristä.