Turkin tammikuu III/III: Ikivanha kauppiaskansa

Turkin matkamme olennaista sisältöä oli tutustuminen sikäläiseen tuotantoon. Tehtaiden myymälöissä oli mahdollista tehdä isojakin ostoksia: eräskin ryhmämme rouva osti kultakoruja yli kymppitonnin edestä. Muutaman tonnin mattokauppoja teki moni muu. Tällä tavalla Turkin kansatalous sai lisää katetta sille, että itse matkat myytiin halvalla. Meidän ostoskoriimme ei eksynyt muuta kuin olkalaukku ja nahkahansikkaat, teetä ja mausteita.

Mutta edetkäämme aikajärjestyksessä. Alkuun siis kuvia jokiristeilystä, jonka teimme heti toisena päivänä Antalyassa.

Laivalla oli pöytiin tarjoilu. Kuvassa tarjolla ollut juomavalikoima. Toki vettäkin sai.

Söimme laivalla myös maittavan lounaan. Kala oli jotain lohensukuista, kasvatettu paikan päällä kalakasvattamoissa, joita näimme useita.

Kuten huomaat, suuri osa isoista laivoista oli vielä talvitelakalla.

Rannalla tapasimme yksinäisen koiran, joka ei turisteja kammonnut.

Turkin halki kulki aikoinaan Suuri silkkitie, joka levitti kauniita esineitä, mausteita ja vaurautta moneen suuntaan.

Miten raha liikkui, siitä kertoo vuosisatoja vanha silkkitien kauppaille tarkoitettu majatalo, eräänlainen kestikievari siis. Mekin nautimme lounasta eräässä modernisoidussa majatalossa.

Kun Silkkitiellä kerran  oltiin, myös meidät perehdytettiin silkkiperhosen toukkiin ja silkinvalmistukseen...

...ja tietysti siihen, miten matka toukasta syntyi hieno silkkimatto.

Komea oli myös kulta- ja jalokivitehtaan myymälä, ja kauppiaat erittäin aktiivisia, etten  sanoisi, melkein aggressiivisia, mutta ketään ei tietysti pakotettu ostamaan.

Nahkatakkikaupassa oli alkuun mannekiinien näytös. Ostamatta takki jäi, kun ei istunut vartaloon yhtä hyvin kuin mannekiineille.

 

 

Lopuksi laitan vielä kuvan Antalyan illasta symboloimaan sitä, ettei Turkissa kaikki ollut niin hyvin kuin postikortissa.

Unelma suuresta Sveitsistä

Ei ole pitkä aika siitä, kun kirjoitin (6.2.) Docendon kahdesta uudesta kirjasta. Viime torstaina olin jälleen Ostrobotnialla, kun julkistettiin emeritus suurlähettiläs Jukka Valtasaaren teos Suomen turvallisuus. Kun en ole teosta vielä ehtinyt lukea, keskityn tälläkin kertaa tilaisuudessa versoneeseen keskusteluun. Puhtia pohdiskelulle antoi se, että kustantaja oli kutsunut ministeri Jaakko Iloniemen haastamaan ja haastattelemaan kirjoittajaa. Kun paikalla oli monia ulkopolitiikan veteraaneja, keskustelua oli antoisaa kuunnella.

 

 

Keskustelusta poimin muutaman kohdan, jotka jäivät askarruttamaan mieltäni. Iloniemi katsoi länsimaiden helposti unohtavan sen tosiasian, että suuri osa maailmasta ei kaipaa läntistä demokratiaa, jota niin helposti tarjoamme muille ainoana oikeana. Hän myös muistutti, että monella Nato-maalla, Saksalla, Turkilla ja Unkarilla, on ollut hyvin läheiset suhteet Venäjään, ja edelleenkin on Ukrainan kriisistä huolimatta.

Saksan asemaa Iloniemi piti erittäin mielenkiintoisena. Saksa on jo kauan ollut Euroopan johtava talousmahti. Sen unelmana on ollut kehittyä "suureksi Sveitsiksi", joka on karttanut poliittista johtajuutta. Nyt Ukrainan kriisin aikana sen on ollut pakko ottaa tuokin rooli. Toivottavasti nuo mainitut hyvät suhteet helpottavat Merkelin ja Putinin kanssakäymistä. 

Ostrobotnialla keskusteltiin myös ydinaseista, jotka viime vuosien turvallisuuskeskustelussa on työnnetty sivuun, ikään kuin niitä ei enää olisi olemassakaan. Jos ydinaseista on jotakin puhuttu, on puhuttu kovin huolettomasti. Tämä on väärin, sillä varsinkin Venäjä satsaa edelleen ydinaseisiin. Epävarmuutta lisää myös se, että ydinasevaltioita on nykyisin iso määrä.

Kuinka korkea on kynnys ydinaseiden käyttämiseen, siitä voidaan esittää vain arvioita. Iloniemi muistutti kuulijoita siitä, että kaikki valtiojohtajat eivät suinkaan kaikissa tilanteissa ajattele rationaalisesti. Hän viittasi Euroopan historiaan 1900-luvulla ja katsoi, että suurtenkin valtioiden johdossa on ollut psykopaatteja, joiden käytökselle on ollut ominaista arvaamattomuus.

 

 

Turkin tammikuu II/III: Luonnon ja ihmisen huikaiseva symbioosi

Matkaraporttini kakkososassa esittelen Kappadokian nähtävyyksiä: ensiksi komean moskeijan, johon saimme tutustua oppaamme opastuksella noin tunnin verran. Moskeija oli suurinta kokoluokkaa, sillä siinä oli neljä minareettia.

Moskeija oli komea myös sisältä: mosaiikkia, marmoria ja upeita mattoja oli yllin kyllin. Kuvan turistit rikkoivat pahasti sääntöjä, sillä isolle matolle ei vääräuskoisten ollut sallittua astua. Lienevätkö olleet muinaisten viikinkien jälkeläisiä.

Taitava oppaamme Kyröl, joka oli opetellut suomen kielen ihan meitä varten, esitteli myös vanhaa Koraania, muslimien raamattua.

 Välillä joimme turkkilaista teetä, johon matkan aikana kovasti miellyimme.

Kappadokian vaikuttavinta antia ovat huimat vuoret, jotka ovat syntyneet massiivisissa tulivuorten purkauksissa noin 30 000 vuotta sitten. Tuhkasta tiivistyneinä ne ovat sen verran pehmyttä kiveä, että paikalliset ihmiset ovat vuosisatojen varrella pystyneet rakentamaan kokonaisia maanalaisia kaupunkeja kirkkoineen, karjasuojineen ja muine tykötarpeineen. Ensi kerran näitä rakennelmia syntyi jo 4000 vuotta sitten. Niissä ihmiset ovat pakoilleet milloin roomalaisia, milloin alkukristityt muslimeja.

Vaikka alue myöhemmin jäi pysyvästi muslimien haltuun, nämä eivät ole niitä tuhonneet, vaan - luontaisina kauppamiehinä - ovat jo varhain ymmärtäneet niiden arvon matkailussa. Nykyisin Kappadokian maanlaiset kaupungit ovat Unescon suojelukohteita.

Seuraavista kahdesta kuvasta näet, kuinka isosta asiasta maanalaisissa kaupungeissa on kysymys. Piiloasumuksia oli 3-4 kerroksessa.

Kun kalliot siis ovat pehmeää tuhkakiveä, myös tuuli ja myrskyt ovat muokanneet maisemaa tuhansien vuosien aikana.

Luonnollisesti Kappadokian vuorille oli virinnyt monenlaista pienimuotoista yritystoimintaa, josta suuri osa paikallisista asukkaista saa elantonsa.

Tämänkin kamelin omistaja sai HP:n poseerauksesta kokonaisen euron, ja oli summaan ihan tyytyväinen.

Lopuksi laitan kuvan, joka jäi ottamatta, joten turvaudun postikorttiin. Kolmena aamuna, siis auringon tehdessä nousuaan, HP oli löhdössä tunnin mittaiselle kierrokselle kuumailmapallolla, mutta joka kerta liika tuuli esti lähdön. Näin huikeat Kappadokian näkymät ilmasta käsin nähtynä jäivät toiseen kertaan.

Komeaa kiinalaista taidetta Paasikiven aukiolla

Helsingin ydinkeskustaan, Paasikiven-patsaan tuntumaan on pystytetty kymmeniä kiinalaisia lyhtysotilaita, jotka jäljittelevät ikivanhoja kivestä veistettyjä Terrakotta-sotilaita. Alkuperäisiä patsaita on tiettävästi noin 8000. Ne ovat Kiinan historian tunnetuimpia nähtävyyksiä, jotka eri kokoonpanoissa ovat kiertäneet maailmaa. HP on nähnyt niitä aitoina joskus 1980-luvulla Britanniassa.

Kiinalaiset, jotka pitkän historiansa aikana ovat osanneet vähän kaikkea, ovat myös värikkäiden lyhtyjen mestareita. Lyhtysotilaissa on siis yhdistetty Terrakotta-perintö lyhdyntekoperinteeseen, ja lopputulos on henkeäsalpaavan kaunis...

... varsinkin jos menet katsomaan näyttelyä iltapimeässä.

Käsityönä valmistettujen lyhtypatsaiden rungot on juotettu rautalangasta, ja rungon päälle on pingotettu läpikuultavaa värillistä kangasta. Näyttely symboloi elämänuskoa ja tulevaisuudentoivoa. Tästä syystä sotureiden rinnalla nähdään myös lapsia ja naisia.

Näyttely valmistui Pekingin olympialaisiin 2008, ja sen jälkeen sotilaat ovat juhlistaneet kiinalaista uutta vuotta. Kiinan ulkopuolella lyhtysotilaat ovat olleet esillä vain Edinburghissa ja Berliinissä. Nyt osa niistä juhlii kiinalaista uutta vuotta Helsingin lisäksi Australian Sydneyssä.

Pidähän kiirettä, silla näyttely on tällä paikalla vain 18.2. saakka. Silloin alkaa Kiinassa uusi vuosi, joka on Vuohen vuosi.

Klikkaa kuvat myös suuremmiksi, jolloin niiden teho kasvaa.

 

Ystävänpäivän päivällinen Sweet Saturdayna

Ensi lauantai on sopivasti Ystävänpäivä, joten HP ehdottaa - neuvoteltuaan asiasta Sweet Saturdayn klassikkoryhmän kanssa - että kokoontuisimme 14.2. klo 14 uuteen Ravintola Fenkoliin Ullanlinna-Eirassa (Tehtaankatu 21). Fenkoli jatkaa Brasseri Eiran perinteitä, on hienosti kohottanut kasvojaan vuoden alussa ja tarjoaa kohtuuhintaisen ja maukkaantuntuisen Ystävänpäivä-menuun (hinta 34 euroa, valikoidut viinit jokaiselle kolmelle ruokalajille 14 euroa, ks. Fenkolin kotisivut). Olen varannut alustavasti 8-10 hengen pöydän, ja sopinut hovimestarin kanssa, että ilmoitan lopullisen henkilömäärän torstaina.

Fenkoli on Eiran sairaalaa vastapäätä. Spårapysäkki (linjat 2 ja 3) on ihan ravintolan kohdalla. Tervetuloa mukaan ystävien tapaamiseen. Vahvista osanottosi viimeistään torstaina 12.2. klo 12 joko 0509190500 tai touko.perko.ky@elisanet.fi

Nato-optio on silkkaa huijausta

Olin paikalla, kun sotahistoriaan ja turvallisuuspolitiikkaan erikoistunut kustantaja Docendo julkaisi kaksi dosentti Markku Salomaan kirjaa. Vapaana tutkijana Salomaa on erittäin tuottelias kirjailija, jonka Nato-myönteisyys on pitkään ollut tiedossa. Docendo taas on pienehkö jyväskyläläinen kustantamo, joka on nopeasti nousemassa vähintäänkin keskisuurten sarjaan. Kun en ole vielä kirjoja lukenut, käsittelen Nato-aihetta julkistamistilaisuudessa käydyn vilkkaan ja asiantuntevan keskustelun pohjalta.

Itse tulin Naton kannalle jo Jeltsinin aikaan, mutta tuo momentum 1992-1997 hukattiin, kun poliittisella johdolla ei ollut rohkeutta tehdä sellaista ratkaisua, joka heidän olisi pitänyt tehdä. Toisen kerran mahdollisuus hukkui, kun Ahtisaari pelattiin pois toiselta kaudelta ja kun hänen seuraajansa Halonen pitää 12 vuotisen presidenttiytensä suurimpana saavutuksena sitä, ettei Suomi hakenut Naton jäsenyyttä.

Nykyisessä tilanteessa en oikein osaa sanoa, pitäisikö anoa jäsenyyttä vai ei. Tätä eivät osaa sanoa myöskään korkeimmat johtajamme. Kun ovat epätietoisia ja kyvyttömiä päättämään, he ovat jo vuosikausia turvautuneet kahteen asiaan: Siihen, että meillä olisi jokin Nato-optio. Tällä he tarkoittavat sitä, että jäsenyys tulisi, kunhan sitä vain hakisimme. Optiohan tarkoittaa asiaa, josta on jo sovittu, että se on varma asia. Näinhän ei ole, meillä on optio vain jäsenyyden hakemiseen, ei jäsenyyteen. Kyseessä on siis kaksi eri asiaa. Jos haemme jäsenyyttä, jokaisen nykyisen Nato-maan on jäsenyys hyväksyttävä. Salomaan mukaan ainakaan Kreikka ei tulisi Suomen jäsenyyttä hyväksymään, ja veto-oikeuttaan käyttäisivät ehkä monet muutkin. Lisäksi jos paha kriisi on jo päällä, Nato ei ota hakemuksia edes käsittelyyn

Ja sitten se toinen asia. Naton jäsenyysprosessin kesto on normaalisti 18 kuukautta. Meillä tätä pidentäisi vielä varsin yksituumainen vaatimus kansanäänestyksestä, jonka taakse epävarmat poliitikot piiloutuvat. Tiedoksi: yksikään Nato-maa ei ole järjestänyt asiasta kansansanäänestystä, vaan korkein poliittinen ja sotilaallinen johto on harkinnut asian ihan itse, hoitaneet siis tehtävän, johon heidät on valittu. Näinhän Suomessakin on ennen tehty. Jos syksyllä 1944 kansalta olisi kysytty, mihinkään rauhaan se ei olisi suostunut. Tai jos kansanäänestyksessä olisi vähän myöhemmin kysytty, olisiko yya-sopimus tarpeen solmia, vastaus olisi ollut kielteinen.

Nato-jäsenyys vertautuu elintärkeydessään kahteen edellä mainittuun, kun olemme nähneet Putinin Venäjän aggressiivisen politiikan ja kun tiedämme, että oma puolustuskykymme on rapautunut, jopa panokset ovat loppumassa. Ei ole montaa kuukautta siitä, kun presidentti Niinistö Maanpuolustuskurssiyhdistyksen turvallisuuspoliittisessa illassa kolmeen kertaan korosti, että Suomen puolustus perustui kolmeen asiaan: yleiseen asevelvollisuuteen, koko maan puolustukseen ja liittoutumattomuuteen. Nämä ovat kuin kaikuja menneiltä vuosikymmenilta, mikään niistä ei enää pidä paikkaansa.

Ja vielä pari asiaa. Jokin aika sitten tehdyn gallupin mukaan 60 % suomalaisista hyväksyisi presidentin, hallituksen ja eduskunnan ratkaisun, jos nämä veisivät Suomen Natoon ilman kansanäänestystä. Ukraina kriisi taas on osoittanut, että Naton rauhankumppanuus, johon Suomen johtajat vetoavat, ei riitä. Ja vielä. Salomaan mukaan Kremlissä uskotaan, että Naton turvatakuut toteutuvat tositilanteessa. Tämänhän Naton vastustajat ovat jatkuvasti kiistäneet.

Eli summa edellisestä: olen siis palaamassa Nato-jäsenyyden kannalle. Nykyisessä sekasortoisessa tilanteessa Venäjä tuskin pystyisi reagoimaan Suomen jäsenyyteen kovin voimakkaasti.

Turkin tammikuu I/III: Huimaavia maisemia

Tartuimme monien aikakauslehtien kautta saamaamme houkuttelevaan tarjoukseen ja matkustimme tammi-helmikuun vaihteessa viikon matkalle Antalyan ja Kappadokian alueelle, Välimeren ja Taurus-vuoriston maisemiin. Tarjous oli uskomaton, noin  400 eurolla sai varsinaisen matkapaketin ja lisäpaketin, jolloin ohjelmaan sisältyi kaikki: lennot, majoitus 4-5 tähden hotelleissa, aamiaiset, lounaat ja illalliset sekä pääsymaksut lukuisiin kiinnostaviin kohteisiin. Jos et ota lisäpakettia (99 euroa), jäät ilman lounaita, vapaata pääsyä kohteisiin sekä kappadokialaista iltaa, joka oli varsin vauhdikas ohjelmineen ja runsaine juomineen. Matkan edullisuus selittyy sillä, että koska Turkissa on tähän aikaan talvi eikä turisteja olisi normaalihinnoilla näkynyt, valtio ja Antalyan kaupunki tukevat sesongin ulkopuolisia matkoja runsaanlaisesti. Sesonkiajan hinnat olisivat olleet noin nelinkertaiset.

Bussimatka rannikon Antalyasta sisämaan Kappadokiaan on runsaat 500 kilometriä. Se saattaa tuntua pitkältä ja ehkä vähän tylsältäkin. Kaikkea muuta. Menomatkalla kuuntelimme tarkkoina oppaamme informaatiota ja poikkesimme muutamaan kiinnostavaan kohteeseen. Paluumatka oli suorastaan lumoava, kun ainakin HP keskittyi Taurus-vuoriston päätähuimaaviin maisemiin ja kuvasi niitä bussin ikkunan lävitse. Niinpä ensimmäinen raporttini keskittyykin maisemakuviin. Nämä näkymät ovat tähänastisen elämämme upeimmat.

 

Hyväkuntoinen tie kulki suuren osan matkasta noin kahden kilometrin korkeudessa. Matkalla paljastui yllätys siitä, miten vuoristoinen maa Turkki on - 3000 - 5000 metrin korkuisia vuoria on maassa satamäärin. Näimme myös pilkahduksen Turkin suurimmasta One-järvestä.

Vaikuttavia lumipeitteisiä vuoria oli runsaasti kymmenittäin tälläkin matkalla.

Taukopaikoilta lähdettäessä kuljettajamme harjoitti omaa bisnestään myymällä vettä, olutta ja rakia (kuvassa). Varsinkin raki teki hyvin kauppansa ja virkisti oloamme.

Aina välillä vastaan tuli pieniä vuoristokyliä, joissa minareettien luku kertoi jotakin kylän koosta. Pienen kylän tunnus on yhden minareetin moskeija. Tässä kylässä oli kaksi moskeijaa, toinen kahden minareetin, toinen yhden minareetin moskeija, joten kylä oli suurehko.

 

Kun lähestyimme Kappadokian tasankoa, vuoret vähitellen menettivät lumipeitteensä, ja kuusipuiden määrä kasvoi. Mitä sitten tapahtui, siitä kerron seuraavassa jutussani.

Vuoristokylien viljelijät olivat pystyttäneet kojujaan tien varteen. Heiltä ostimme banaaneja, appelsiineja, hunajaa, teetä ja kahvia.

Muistithan klikata kuvat suuremmiksi.

Heti ensimmäisessä jutussaan HP suosittelee tätä matkaa kaikille blogin lukijoille. Hinnan ja laadun suhde on oivallinen. Saimme matkan päättyessä matkatoimistoltamme Travel Service Skandinavialta tarjouksen ensi talven matkasta, joka on yhtä edullinen ja jonka kohteena ovat Välimeren ja Egeanmeren kulttuurikohteet. Täytyy muistaa varata ajoissa. Luulen, että ensi talven matkat myydään loppuun nopeasti, kun hyvä kello on kauas kuulunut.