Nato-optio on silkkaa huijausta

Olin paikalla, kun sotahistoriaan ja turvallisuuspolitiikkaan erikoistunut kustantaja Docendo julkaisi kaksi dosentti Markku Salomaan kirjaa. Vapaana tutkijana Salomaa on erittäin tuottelias kirjailija, jonka Nato-myönteisyys on pitkään ollut tiedossa. Docendo taas on pienehkö jyväskyläläinen kustantamo, joka on nopeasti nousemassa vähintäänkin keskisuurten sarjaan. Kun en ole vielä kirjoja lukenut, käsittelen Nato-aihetta julkistamistilaisuudessa käydyn vilkkaan ja asiantuntevan keskustelun pohjalta.

Itse tulin Naton kannalle jo Jeltsinin aikaan, mutta tuo momentum 1992-1997 hukattiin, kun poliittisella johdolla ei ollut rohkeutta tehdä sellaista ratkaisua, joka heidän olisi pitänyt tehdä. Toisen kerran mahdollisuus hukkui, kun Ahtisaari pelattiin pois toiselta kaudelta ja kun hänen seuraajansa Halonen pitää 12 vuotisen presidenttiytensä suurimpana saavutuksena sitä, ettei Suomi hakenut Naton jäsenyyttä.

Nykyisessä tilanteessa en oikein osaa sanoa, pitäisikö anoa jäsenyyttä vai ei. Tätä eivät osaa sanoa myöskään korkeimmat johtajamme. Kun ovat epätietoisia ja kyvyttömiä päättämään, he ovat jo vuosikausia turvautuneet kahteen asiaan: Siihen, että meillä olisi jokin Nato-optio. Tällä he tarkoittavat sitä, että jäsenyys tulisi, kunhan sitä vain hakisimme. Optiohan tarkoittaa asiaa, josta on jo sovittu, että se on varma asia. Näinhän ei ole, meillä on optio vain jäsenyyden hakemiseen, ei jäsenyyteen. Kyseessä on siis kaksi eri asiaa. Jos haemme jäsenyyttä, jokaisen nykyisen Nato-maan on jäsenyys hyväksyttävä. Salomaan mukaan ainakaan Kreikka ei tulisi Suomen jäsenyyttä hyväksymään, ja veto-oikeuttaan käyttäisivät ehkä monet muutkin. Lisäksi jos paha kriisi on jo päällä, Nato ei ota hakemuksia edes käsittelyyn

Ja sitten se toinen asia. Naton jäsenyysprosessin kesto on normaalisti 18 kuukautta. Meillä tätä pidentäisi vielä varsin yksituumainen vaatimus kansanäänestyksestä, jonka taakse epävarmat poliitikot piiloutuvat. Tiedoksi: yksikään Nato-maa ei ole järjestänyt asiasta kansansanäänestystä, vaan korkein poliittinen ja sotilaallinen johto on harkinnut asian ihan itse, hoitaneet siis tehtävän, johon heidät on valittu. Näinhän Suomessakin on ennen tehty. Jos syksyllä 1944 kansalta olisi kysytty, mihinkään rauhaan se ei olisi suostunut. Tai jos kansanäänestyksessä olisi vähän myöhemmin kysytty, olisiko yya-sopimus tarpeen solmia, vastaus olisi ollut kielteinen.

Nato-jäsenyys vertautuu elintärkeydessään kahteen edellä mainittuun, kun olemme nähneet Putinin Venäjän aggressiivisen politiikan ja kun tiedämme, että oma puolustuskykymme on rapautunut, jopa panokset ovat loppumassa. Ei ole montaa kuukautta siitä, kun presidentti Niinistö Maanpuolustuskurssiyhdistyksen turvallisuuspoliittisessa illassa kolmeen kertaan korosti, että Suomen puolustus perustui kolmeen asiaan: yleiseen asevelvollisuuteen, koko maan puolustukseen ja liittoutumattomuuteen. Nämä ovat kuin kaikuja menneiltä vuosikymmenilta, mikään niistä ei enää pidä paikkaansa.

Ja vielä pari asiaa. Jokin aika sitten tehdyn gallupin mukaan 60 % suomalaisista hyväksyisi presidentin, hallituksen ja eduskunnan ratkaisun, jos nämä veisivät Suomen Natoon ilman kansanäänestystä. Ukraina kriisi taas on osoittanut, että Naton rauhankumppanuus, johon Suomen johtajat vetoavat, ei riitä. Ja vielä. Salomaan mukaan Kremlissä uskotaan, että Naton turvatakuut toteutuvat tositilanteessa. Tämänhän Naton vastustajat ovat jatkuvasti kiistäneet.

Eli summa edellisestä: olen siis palaamassa Nato-jäsenyyden kannalle. Nykyisessä sekasortoisessa tilanteessa Venäjä tuskin pystyisi reagoimaan Suomen jäsenyyteen kovin voimakkaasti.