Kahdeksas Äitienpäivä Jääkärinkadulla

Niin se aika kuluu, kun Ullakin on ollut yhdeksän vuotta eläkkeellä ja sen ajan olemme asuneet Jääkärinkadulla, ja viihtyneet mainiosti.

Äitejä on heimossamme edelleen kolme, ja lisäystä saanemme odottaa vielä joitakin vuosia.

Päivällispöytä oli rakennettu uudella tavalla, kun lapsetkin olivat saaneet ansaitsemansa paikat vanhempiensa rinnalla. He myös kertoivat tuoreimmat koulukuulumiset sekä valottivat tulevan kesän ohjelmiaan. Pankaa merkille Bluesin junnuissa pelaavan Jaakon tukka, jonka mallina on ollut Patrick Laine.

Päivällisen päättyessä alkoi sopivasti Suomi-Saksa -jääkiekko-ottelu, jota miehet ja Veera asettuivat katsomaan arkiolohuoneen sohvalle. Erityisesti ihastelimme nuorten miesten, Sebastian Ahon ja Patrick Laineen, suorituksia. HP vain kaipasi Jesse Puljujärveä, jota hän oli blogissaan 6. tammikuuta myös suositellut miesten maajoukkueen vahvistukseksi.

Kuvassa näkyy myös muotokuva, jonka Alkio-opisto teetti 2003 rehtoristaan (1980-1985). Sen toinen kappale on opiston opettajainhuoneessa.

Äidit jäivät pelin ajaksi salin puolelle keskustelemaan heille tärkeistä asioista. Toki erätauon aikana nautimme yhdessä kahvit ja mustikkapiirakkaa.

Kolme päivää Vapun viettoa

Vappu alkoi Jääkärinkadulla jo aatonaattona. Ystävien tapaamista varten Ulla oli kattanut illallispöydän.
Aattona menimme pitkästä aikaa viettämään Havis Amandan lakitusta yhdessä 40 tuhannen (poliisin arvio) muun juhlijan kanssa.

Lakituksen suorittivat Taideyliopiston ylioppilaat, joilla oli omaperäinen ratkaisu: lakki oli toiselta puolen ylioppilaslakki, toiselta puolen kruunu, ehkäpä Ruotsin kuninkaan samanhetkisen 70-vuotispäivän kunniaksi.

Vapunpäivän traditioon kuuluu se, että Susannan perhe piipahtaa Ullanlinnan jälkeen Jääkärinkadulla kevyellä vappulounaalla. Kusti on jo sen verran teiniä, että hänellä on jo omat menonsa.

Ulla, joka tähän saakka on ahkeroinut sukkapiirissä, vaihtoi lajia ja kutoi Susannalle kauniin tunikan, joka valmistui sopivasti Vapuksi.

Rankka lukukokemus Nizzassa

HP luki lomallaan Nizzassa von der Goltz-teeman ohella myös Antony Beevorin teoksen Berliini 1945, joka löytyi residenssimme kirjastosta. Tämä britti on Suomessakin hyvin tunnettu sotakirjailija. Hänen muita suosittuja teoksiaan ovat mm. Stalingrad sekä Taistelu Ardenneilla. Ne ovat massiivisia ja erittäin yksityiskohtaisia kuvauksia, mutta vetävästi kirjoitettuja, hyvää dramatisoitua historiaa.

Berliinin valtaus keväällä 1945 oli kahden totalitaarisen diktatuurin, bolsevismin ja natsismin, veristä yhteenottoa. Hitlerin joukkojen voima oli jo ehtynyt, mutta silti Führer lähetti viimeisiin epätoivoisiin taisteluihinsa kaikki mitä hänellä oli: yli-ikäisiä miehiä ja nuoria poikia, ei kuitenkaan naisia kuten Suomessa 1918. Naisille taas valikoitui raiskatuksi tulemisen osa, kun puna-armeija kosti kaikki ne julmuudet, joihin Saksan sotilaat olivat itärintamalla 1941-1944 syyllistyneet. Systemaattiset raiskaukset olivat tässäkin sodassa, kuten myöhemmin esim. Balkanilla 1990-luvulla, osa sodankäyntiä, jolla haluttiin nöyryyttää vihollista mahdollisimman paljon.

Saksalaisten sotilaiden kohtalo oli sekin julma, kun todellisuudentajunsa menettänyt Hitler komensi jäljellä olevia joukkojaan varmaan kuolemaan - kokonaisia divisioonia tuhoutui hetkessä eikä jäljellä olleilla ammattisotilailla edelleenkään ollut voimaa kieltäytyä käskyistä eikä uhmata Hitleriä.

Helppoa ei ollut puna-armeijankaan sotilailla. Myöskään Stalin ei piitannut pätkääkään ihmishengistä ajaessaan joukkojaan kohti Saksan pääkaupunkia. Hän nautti siitä, kun hänen ylimmät sotapäällikkönsä, marsalkat Zukov ja Konjev, melkein murskasivat toistensa armeijoita kilpaillessaan siitä, kumpi ehtisi ensiksi Berliiniin.

Berliiniä lännessä puolustavilla saksalaisilla oli sentään valoisammat näkymät, mahdollisuus antautua amerikkalaisten ja brittien vangiksi, mitä suurin määrin myös tapahtui. Länsivallat olivat jo aiemmin tehneet osansa suuren mittakaavan tappohommissa, kun niiden pommikoneet olivat tuhonneet Saksan kaupunkeja ja niiden asukkaita.

Kiintoisa tieto - mutta vajaasti uutisoitu

Hesarissa oli 16.4. uutinen siitä, että ruotsinkielinen kauppakorkeakoulu Hanken on sijoittunut yliopistojen kansainvälisessä vertailussa komeasti viidenneksi, edellään vain neljä yliopistoa Yhdysvalloista (Harvard, Stanford, MIT?).

Oliko kyseessä uutisvirrasta napattu lyhyt uutinen, joka oli kiire laittaa lehteen ilman se enempää pohdiskelua? Taustoittamatta joka tapauksessa jäi, mistä kisasta oli kysymys, millä kriteereillä kärkeen noustiin ja mitkä olivat edelle rankatut amerikkalaisyliopistot. Se toki kerrottiin, että vertailun takana on Euroopan komission tukema U-Multirank-yhtymä, jossa toimii joukko eurooppalaisia korkeakoulutuksen organisaatioita ja että vertailussa oli mukana 1300 yliopistoa yli 90 maasta.

Uutinen, jonka Hesari laittoi yhdelle palstalle, on sillä tavalla yllättävä, että tähänastisissa vertailuissa Suomen yliopistojen ehdoton ykkönen Helsingin yliopisto on hädin tuskin mahtunut sadan parhaan joukkoon. Hanken puolestaan ei ole ollut suomalaisyliopistojen kärkipäätä.

Näinä aikoina, jolloin on muotia haukkua hallitusta siitä, että se tieten tahtoen kurjistaa opetusta ja tutkimusta, uutinen olisi kaivannut kunnon avausta ja taustoitusta.

HP tarjosi yllä olevaa tekstiä Hesarin yleisön osastoon, joka ei sitä julkaissut, ilmeisesti siksi että se sisälsi kritiikkiä maan johtavaa uutislehteä kohtaan. Näin on tyytyminen siihen, että blogissa mielipide saa sentään muutaman sata lukijaa.

Kun Veikko Vennamo esti vallankumouksen

Maanantai-iltana HP suunnisti kohti suosikkikirjastoaan Rikhardinkadulla, jonka luentosaliin kirjasto ja Historiallinen Aikakauskirja olivat järjestäneet yleisöluennon. Aiheena oli Veikko Vennamo ja hänen suhteensa Kekkosen diktatuuriin (ilmaus Vennamon). Luennon piti professori Kari Teräs, HP:n vanha oppilas Turun yliopistosta.

Teräs käsitteli aihettaan analysoimalla neljää Vennamon muistelmateosta. Mieleen jäi erityisesti se, että Vennamo piti itseään miehenä, jonka toiminta ensin siirtoväen ja rintamamiesten asuttajana ja sitten oman puolueensa kautta imi maaseudun pieneläjiltä mahdolliset vallankumoushalut ja suuntasi ne parlamentaariseen toimintaan niin että jonkin ajan kuluttua vennamolaiset kelpasivat jopa hallitukseen.

Rikhardinkadun kirjasto on arvopaikalla Helsingin Kaartinkaupungissa. Arkkitehti Theodor Höijerin suunnittelema komea uusrenessanssia edustava rakennus valmistui 1881. Kirjasto oli Helsingin pääkirjasto vuoteen 1986. Vuoden 1882 valtiopäivillä se toimi aatelittomien säätyjen kokouspaikkana, kun Säätytaloa ei vielä ollut.
Kirjasto on tyylikäs kokonaisuus, jonne kannattaa käväistä ihan vain haistelemassa vanhaa kulttuurimiljöötä. HP laittaa rakennuksesta muutaman kuvan houkuttimeksi.

Luentoa kuuntelemaan oli tullut myös Ilu, ja tilaisuuden jälkeen piipahdimme läheisessä pubissa lasillisella. Loosimme seinällä tapasimme nuoruutemme leffaidoleihin kuuluneen James Deanin.

Viron ystävät Musiikkitalossa

HP:n opiskelutoveri Simo, ystävä jo vuodesta 1962, soitti ja kutsui meidät jazz-konserttiin Musiikkitalon klubille. Illassa esiintyi virolainen Kristjan Randalu Trio, joka kuuluu eurooppalaisen jazzin kärkeen.
Simo oli tullut Kajaanista kokoukseen, joka pidettiin Viron suurlähetystössä. Siellä Suomen ja Baltian maiden ystävyysseurojen edustajat miettivät, millä tavalla vuosina 2017-2020 voitaisiin juhlistaa ko. maiden 100-vuotista itsenäisyyttä. Simo edusti kokouksessa Kajaanin Suomi-Viro -yhdistystä, jonka aktiiveja hän on.
Samaan päivän iltaan oli sovitettu myös jazztrion konsertti. Trio oli sillä tavalla monikansallinen, että pianisti ja trion johtaja on virolainen, basisti norjalainen ja rumpali suomalainen.

HP:n mielestä erityisesti kontrabasisti oli erinomainen. Hyviä olivat myös muut.

Simo oli matkassa vaimonsa Pirkon kanssa, joten Karhu-Koplan vahvuudesta oli paikalla kaksi kolmasosaa.

Jazz-ilta oli onnistunut myös sikäli, että kyseessä oli ensi käyntimme Musiikkitalon klubilla. Iltamme päättyi kello kymmenen maissa rautatieaseman tuntumaan, jossa miehet nauttivat hiukopaloiksi kunnon hodarit. Ne olivat niin maukkaita, että HP:ltä unohtui kamera laukkuun. Kuva isoista hodareista, niiden nautiskelijoista sekä värikkäästä hodarivaunusta aseman iltahämyssä olisi varmasti ollut komea.

Hyvä löytö vanhasta torpparimiljööstä

Teimme lauantaina puolipäiväretken Messukeskukseen, Mökkimessuille. Tarjonta oli pääosin samaa kuin aikaisemminkin, vain paljujen suosio näyttäisi vähän hiipuneen.

HP:n mielestä kiinnostavin oli kokonaisuus, jonka idea oli saatu vanhasta torpparimiljööstä 1800-luvun lopulta. Mittasuhteet vain olivat toiset kuin aikanaan, jolloin köyhät torpparitkin rakensivat asumuksensa isoksi, jotta monilukuinen lapsikatras mahtui saman katon alle. Lapsia tarvittiin sekä työvoimaksi että vanhuuden varalle, ja lisäksi lähtökohtana oli se tosiasia, että lapsista noin puolet kuoli erilaisiin tauteihin jo pieninä.

Torppien ikkunat olivat pieniä, koska lasi oli kallista. Iltapimeällä oli syytä myös käydä levolle, jotta seuraavana päivänä jaksettiin tehdä sekä taksvärkkiä (vuokra maanomistajalle) että torpan omat työt.

Torppamiljöössä oli myös laavu - lieneekö idea saatu Toukolan laavusta, josta HP on muutamaan kertaan kertonut blogissaan. Kuvassa näkyvän innovaation HP päätti tilata heti alkukesästä. Se on paloturvallinen ja käytännöllinen ratkaisu - iso tasapohjainen rautapata ja sen ympärillä kivistä ladottu suojamuuri ja lämmönkerääjä. Ja mikä parasta, tulisijan alla on paistinuuni, jossa on mahdollista valmistaa HP:n suosikkia rosvopaistia, jonka teko vanhalla menetelmällä on työläänlaista.

Mökkimessuilla kävimme tapaamassa ystäväämme Ilua, joka vastasi Vapaa-ajan asuntojen ständin pystytyksestä ja päivystyksestä. Ilu kertoi tuoreimmat kuulumiset siitä, mitä hänen johtamallaan yhdistyksellä oli tarjolla mökkiläisten edunvalvonnassa. Kävimme myös yhdessä lounaalla - messujen lihapullat on aina varma valinta.