Saksalainen suudelma ja Seitsemän veljestä

HP:llä oli äskettäin tilaisuus käydä kahdessakin teatterissa: Helsingin Kaupunginteatterissa ja Turun Kaupunginteatterissa. Molemmat ovat juuri valmistuneet remonteistaan, mutta ihan entisen oloisia olivat. Ohjelmassa olivat myös uudet näytelmät, Helsingissä Juha Vakkurin kirjoittama ja Kari Heiskasen ohjaama Mannerheim ja saksalainen suudelma, Turussa Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, ohjaajana Lauri Maijala.

Helsingissä olimme saaneet kumppaniksemme Penan, jota aihe kovasti kiinnosti. Saimme taas aineksia pienimuotoiseen von der Goltz -seminaariin.

HP:lle ei ihan avautunut, mitä tuo "saksalainen suudelma" oikein tarkoitti. Ei se ainakaan mitään "kuoleman suudelmaa" voinut tarkoittaa, koska vuosien 1918 ja 1941-44 sodissa, joista näytelmä kertoi, Suomi selvisi suurvaltojen myllerryksessä hengissä ja bolsevismilta nimenomaan Saksan tuen avulla.

Kaikkiaan näytelmä antoi kohtalaisen oikean kuvan noista vaikeista vuosista. Vuoden 1918 osuudessa tosin annettiin ymmärtää, että se oli Mannerheim, joka Suomea sotilaallisesti hallitsi - oikeasti hän joutui heti voitonparaatinsa jälkeen sivuun ja siirtyi ulkomaille. Hänen asemansa ja vähän muutakin asemaa otti von der Goltz.
Näytelmä myös alkoi virheellisesti, kun heti ensimmäisessä kohtauksessa saksalaiset sotilaat ampuivat muutaman punavangin, ja katsojille annettiin ymmärtää, että teloituskäsky tuli von der Goltzilta. Tällaiseen saksalainen kreivi ei Suomessa syyllistynyt.

Turkuun matkasimme Onnibussilla katsomaan modernia versiota Seitsemästä veljeksestä, jonka klassisen version olimme muinaisessa nuoruudessamme 1970-luvulla nähneet, niin ikään Turussa. Kuvat kertovat, että nyt ohjaajan ja dramaturgin näkemys oli koko lailla erilainen: yläkuvassa Juhani (Joona Saartamo) irtotakissaan ja alakuvassa taas ravintola Hiidenkivi, josta veljekset ampuivat kymmeniä härkiä pelastuakseen.

Turun matkan kruunasi se, että majoitumme ja söimme päivällisen Grand Hotel Hamburger Börssissa, johon Ulla oli varannut meille (meitä oli kymmenkunta) paikat. Johanna puolestaan oli ostanut teatteriliput jo keväällä, heti kun ne tulivat myyntiin. Johanna hankki lipun myös Kyösti-serkullemme, jonka kanssa vaihdoimme kuulumisia näytelmän jälkeen Börssin baarissa parin tunnin ajan. Edellisestä tapaamisesta oli kulunut jo pari kymmentä vuotta.

Isänpäivä brunssin merkeissä

Viime vuoden Isänpäivän vietosta olivat estyneitä Susanna ja perheensä. Syynä oli matka Ateenaan, jossa Susanna osallistui legendaariseen maratoniin. Me muut kokoonnuimme ravintola Kiusaukseen Kruununhaassa (ks. blogi 14.11. 2016). Nyt puolestaan Juhan perhe vietti päivää Satun isän Pekan kunniaksi järjestetyssä tilaisuudessa Satun siskon Ninan kotona Kirkkonummella.

Kiirettä piteli Susannalla ja Timollakin. He tulivat Isänpäivän aamuna klo 9 New Yorkista, jossa Susanna oli juoksemassa maratonin noin 50 000 (sic) muun juoksijan kanssa. Tämä otettiin huomioon myös tarjoilussa. Päivällistä ei syöty vaan klo yhden brunssi, jossa oli alkukeitto, ankanrintaa, salaattia ja juustoja.

Ihan iloisella mielellä me kaikki olimme, vaikka matkalaisia pitkä lento vähän painoikin. Kun Ulla ehdotti Irish Coffeeta hänen äskettäisen Irlannin-matkansa merkeissä, siitä joukolla kieltäydyimme.
No, toisen kerran sitten.

Susannan porukalle kiitokset lipuista oopperan balettiin.

Ritva, Ilkka ja Rauhalan Osmo

Viime viikolla ystävämme Ritva ja Ilkka kutsuivat kokoon sen ryhmän, joka kesällä 2011 teki yhteisen synttärimatkan Edinburghiin (ks. blogit 8.6., 13.6. ja 29.6. 2011). Nyt kohteena oli Didrichsenin taidemuseo Helsingin Lehtisaaressa. Esillä oli Osmo Rauhalan 60-vuotisjuhlanäyttely, taidetta vuosilta 2016-2017, jolloin Osmon teemana oli värikäs rausku ja aina niin tyylikäs peura.

Osmo Rauhala on monipuolinen persoona, paitsi taiteilija myös luomuviljelijä, ekonomi ja kolumnisti, joka kesät viljelee tilaansa Nokian Siuron kylässä ja talvet tekee taidetta New Yorkissa.
Suomessa hänet tunnetaan parhaiten Tyrvään Pyhän Olavin kirkon sisätilojen maalauksista, jotka hän teki yhdessä Kuutti Lavosen kanssa.

Taidemuseosta meidät oli kutsuttu Ritvan ja Ilkan residenssiin, johon oli kävelyä noin 600 metriä. Illallisen jälkiruokana oli kakku, jonka vierellä paloi kynttilä sen merkiksi, että muistimme myös Ilkan taannoisia 75-vuotispäiviä. Lukemiseksi Ilkka sai Laura Kolben teoksen Kämp - hotelli ja sen kaupunki. Ja optioksi varattiin illallinen Kämpissä joskus joulun alla.

Kiitos, Ritva ja Ilkka. Mukavaa oli.

Kulttuuria Tartossa III/III: Alatskiven linna - kreivillistä tasoa

Tarton seudulla ei ole niin paljon komeita linnoja ja kartanoita kuin on Pohjois-Virossa, mutta muutama kumminkin. Meidän kohteenamme oli linna nimeltä Alatskivi, joka on rakennettu 1700-luvulla ja sen jälkeen moneen kertaan laajennettu ja restauroitu.

!800-luvulla siitä piti tulla erityisen komea, kun kartanonherra Arvid von Nolcken, joka oli aatelismiehenä vapaaherra eli  paroni, halusi avioitua ylempää aatelissäätyä olevan kreivittären kanssa. Kreivitär asetti ehdoksi, että Alatskivi rakennettaisiin hänen säätynsä edellyttämään tasoon. Ja - onneksi meille myöhemmille turisteille - vapaaherra noudatti kreivittären tahtoa. Linna, jossa on 120 huonetta, valmistui 1885. Suunnittelun esikuvana oli kuningatar Victorian kesäpalatsi Balmora Skotlannissa.

Vapaaherra Gherd Ludwig von Nolcken palveli paraatiunivormustaan päätellen Venäjän keisarin  Chevallier-kaartissa joskus 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa, kuten Mannerheimkin. Virohan oli silloin osa Venäjää niin kuin Suomikin, ja keisarin kaartit olivat nuorille aatelismiehille loistavia uraputkia.

Linnan erikoisuus on heti tuloaulassa: kaksi isoa parveketta, joista toinen oli varattu esiintyjille, kuten laulajille ja soittajille...

...toinen taas linnan vieraille. Niitä mekin kokeilimme ja komealta kuulosti, kun Inna, Olli ja muutama muu lauloivat tuttuja sävelmiä.

Lounaan nautimme linnan upeassa ravintolassa. Taso oli suorastaan kreivillistä.

Paluumatkalla meille oli varattu laivan keulakabinetti, jossa keskustelimme kuluneista päivistä ja annoimme palautetta.

Ynnä suunnittelimme ensi syksyn matkaa. Todennäköinen kohde on Riika ja sen ympäristö. Jurmalassa asuvat kirjalijat Anna Zigure ja miehensä Jukka Rislakki ovat jo lupautuneet kertomaan meille Latvian kulttuurista ja Latvian suhteista Suomeen. Annahan oli Latvian ensimmäinen suurlähettiläs Suomessa 1990-luvulla ja Jukka taas Helsingin Sanomien eläköitynyt Baltian-kirjeenvaihtaja. Mutta mitä tekee Olli, onko hän enää matkalla mukana, sillä tiedossa on, että Olli on siirtymässä eläkkeelle.

HP:llä on tapana kysyä, onko kellään mitään sitä vastaan, että kuvia julkaistaan nettiblogissa. Ei ollut. Sen sijaan tämä iloinen rouva nimenomaan pyysi päästä kuvaan. Ja sehän sopi hyvin.

Hieno matka jälleen. Kiitokset kaikille, niin järjestäjille kuin matkalaisillekin. Tavataan ensi syksynä uudelleen.

Anna Ziguren kaunis Suomi-kuva

Lauantaina oli kirjamessuilla Suomen tietokirjailijoiden aamupäiväseminaari. Tilaisuus alkoi brunssilla, jossa oli mukava tavata vanhoja tuttuja eri puolilta Suomea. Ensimmäisenä astui lavalle Anna Zigure, johon HP tutustui 1990-luvulla toimittaessaan Keskisuomalaisen sunnuntainumeroon Annan kuukausikolumneja. Anna oli silloin (1992-1998) Latvian suurlähettiläs Helsingissä, joten hän oli kiinnostava kolumnisti ja sitä paitsi erittäin hyvä kirjoittaja, joten hänen tekstejään ei tarvinnut paljonkaan käsitellä.

Anna on kirjailija, jonka kirjoja on julkaistu myös Suomessa. Nyt hän oli puhumassa uudesta kirjastaan, jossa hän käsittelee Suomi-kuvaa Latvian lehdistössä vuosina 1822-1945. Hän piirtää kuvan yli kahdesta tuhannesta Suomea käsittelevästä artikkelista, jotka muodostavat eräänlaisen latvialaisen version Valkoliljojen maasta, ja syntyy laaja katsaus Suomen historiaan yli 120 vuoden ajalta.

Jo kirjan nimi Graniittisen maan jalo kansa (280 sivua) on meille suomalaisille sekä kohtelias että imarteleva, mutta arvattavasti myös sillä tavalla todenmukainen, että näin Latviassa meistä ajateltiin. Annan mukaan  suomalaiset ovat aina olleet jonkinlainen esikuva latvialaisille.

Annaa haastatteli tilaisuudessa professori Seppo Zetterberg, hänkin HP:n vanhoja tuttuja. Seppo on Suomen parhaita Baltian historian tuntijoita ja tutkijoita.
Paikalla oli myös Jukka Rislakki, Hesarin entinen Baltian-kirjeenvaihtaja, Annan aviomies ja niinikään kirjailija, joka messuilla oli esittelemässä uusinta vakoilun maailmaan sijoittuvaa kirjaansa.
Seuraavan kerran HP:llä on tilaisuus tavata Anna ja Jukka lokakuussa 2018. Olemme näet sopineet, että he tulevat HelsinkiMission syysretken illanviettoon kertomaan Latviasta ja latvialaisten suhteista suomalaisiin.

Kustantajan ilotulitus

Jyväskyläläinen Docendo kustantaa kirjoja yhä kiihtyvään tahtiin, ja niin mielenkiintoisia, että Hesaria, iltapäivälehtiä ja tv-uutisia seuraamalla melkein luulisi, ettei Suomessa muita kustantajia olekaan. Näin oli erityisesti viime viikolla, jolloin HP:kin kävi Docendon julkkareissa (alan harrastajien nimi kirjan julkistamistilaisuudelle) Ostrobotnialla kolmena päivänä, ja sen lisäksi Docendon kirjoja julkistettiin myös muualla. Kyse oli kustantajan Juha Janhosen mukaan heidän ilotulituksestaan.

Yhtä vilkasta oli edellisellä viikolla. Tällä viikolla HP:lle tulleiden kutsujen määrä on vähäisempi. Hyvä niin, jotta voi vetää vähän henkeä ennen kuin Kirjamessut, vuoden kirjallinen huipputapaus ja kirjaihmisten kulttuuriloma, huomenna alkavat.

HP laittaa muutaman kuvan edellisen viikon kirjoista ja niiden kirjoittajista. Kirjat ja tekijät ovat esillä myös kirjamessuilla.

Ylen toimittaja Juha Hietanen haastattelee Stalinin salaiset kansiot -kirjan tekijöitä (professorit Kimmo Rentola, Ohto Manninen ja Timo Vihavainen).

Dosentti Lasse Laaksosen kirja Viina, hermot ja rangaistukset kertoo kenraalien ja everstien henkilökohtaisista ongelmista. Häntä haastatteli Helsingin kirjamessujen ohjelmajohtaja Jan Erola.

Ehkä eniten julkisuutta sai entinen Moskovan suurlähettiläs Hannu Himanen kirjallaan Länttä vai itää - Suomi ja geopolitiikan paluu.

KulttuuriaTartossa II/III: Komea Kansallismuseo

Viron suosituin matkailukohde on uusi Kansallismuseo Tartossa. Jo ison rakennusen muotoilu hätkähdyttää. Katto on kuin lentokenttä. Se muistuttaa meitä siitä, että paikalla oli ihan oikea lentokenttä, jossa Neuvostoliiton strategiset pommikoneet päivystivät 24/7 valmiina lähtöön varusteinaan tarvittaessa ydinpommit.

Kansallismuseon arkkitehtuuri on valoisa ja ilmava.

Museon vaikuttavin näyttely kuvaa suomensukuisten kansojen historiaa ja nykyhetkeä eri puolilla Eurooppaa ja Aasiaa.

HP pani erityisesti merkille talon, joka edustaa ns. pyöröhirsiromantiikkaa (nimi on otettu nykyajasta). Huomaa myös katon rakenne, joka puolestaan on tehty, siis kauan sitten, ns. lomalautamenetelmällä, jota HP on käyttänyt omissa rakennusprojekteissaan (ks. blogi 1.9.2017).

Seuraava kuva kertoo, miten sukulaiskansat asuivat myös kodan tyyppisissä asumuksissa.

Tässä esillä alkeellisia metsästysvälineitä. Pienellä jousella ammuttiin oravia ja muita pieniä turkiseläimiä. Nuolen pää oli tylppä, jotta saaliseläimen turkki ei rikkoutuisi.

Museon valoisassa ravintolassa söimme maittavan lounaan - hyvässä seurassa ja kaikessa rauhassa, niin kuin tapaan kuului.

Oppaamme Virve näytti ylpeänä lippua, joka on Viron vanhin, jostain 1800-luvulta, jolloin se piti pitää visusti piilossa.

Toinen päivän kohteista oli Eliel Saarisen suunnittelema Paavalin kirkko, jonka restaurointi oli ehdolla arkkitehtuurin Finlandia-palkinnon saajaksi.

Uuden alttaritaulun on maalannut Kuutti Lavonen. Taulu on kolmiosainen, ja sitä voidaan käyttää myös osissa.

Matkamme johtajistoon kuulunut Inna Vintturi (oik.) musisoi kirkossa yhdessä kirkon urkurin kanssa. Ihmeen hyvin huilu ja urut soivat yhdessä.

Pääsimme vielä käymään Peipsi-järven vanhauskovaisten ortodoksien yhteisössä. Kirkon ikonikokoelma oli vaikuttava. Pari kuvaa HP ehti ottaa, ennen kuin meille kerrottiin, että valokuvaus on kielletty.

Ortodoksien elämästä kertovaa esitystä kuuntelimme hartaina.