Viimeinen ritari haudan lepoon

Viimeisin Mannerheim-ristin ritari Tuomas Gerdt haudattiin tänään Lappeenrannassa sotilaallisin kunnianosoituksin. Paikalla olivat muun muassa ylipäällikkö, tasavallan presidentti Sauli Niinistö, puolustusministeri Antti Kaikkonen ja puolustusvoimain komentaja Timo Kivinen. Mannerheim-ritarit saivat kunniansa palautuksen vuonna 1994 presidentti Martti Ahtisaarelta, joka aloitti hienon perinteen kutsumalla kaikki elossa olevat ritarit Linnan juhliin. Paasikivellä, Kekkosella ja Koivistolla ei ulkopoliittisen varovaisuuden takia tuota mahdollisuutta ollut, ja lisäksi Neuvostoliitto oli 1991 romahtanut. Vuodesta 1994 alkaen ritarit saapuivat ensimmäisinä kättelemään presidenttiä. Gerdt oli viimeisinä vuosinaan ainoa paikalle jaksanut ritari. Hautajaispäivänä hänen muistoaan kunnioitettiin myös siten, että päivä oli julistettu epäviralliseksi suruliputuspäiväksi. Ainakin Jääkärinkadulla liput liehuivat puolitangossa.

Heinäkuussa 1942 taistelulähetti, alikersantti Tuomas Gerdt palkittiin Mannerheim-ristillä, kun hän yhden vuorokauden aikana kantoi kuolettavasti haavoittuneen esimiehensä pois keskeltä tulitusta, otti viisi vankia ja johti hyökkäystä, kunnes haavoittui vaikeasti itsekin. Vastaavia tekoja hänellä on monia muitakin. Neljä kuukautta kestäneen toipumisensa jälkeen kersantiksi ylennetty Gerdt lähetettiin reserviupseerikouluun, ja sodan loppuessa hän oli vänrikki. Reservissä Gerdt yleni vielä kapteeniksi. Hän oli ritari nro 95 (kaikkiaan Marskin ritareita oli 191). Gerdt oli syvästi isänmaallinen mies, mutta venäläiselle rivisotilaalle hän ei ollut katkera. Hän ei hyväksynyt neuvostosotilaiden pilkkaa, ja tiesi, ettei sota ollut rivimiehen vika, vaikka se rivimies olikin sodassa vihollinen. ”Mie en tykkää vanja-sanasta. Enkä ryssästä. He olivat sotilaita niin kuin mekin, samanlaisia kavereita kuin mekin”, Gerdt sanoi eräässä haastattelussa.

Hankala oppilas onkin haasteellinen

Keväällä (20.3.2020) HP pohdiskeli sitä, miksi sellaiset sanat kuin haaste, haastava ja haasteellinen ovat puhekielessä yleistyneet ja tuntuvat sopivan melkein mihin tahansa käyttöön. Mielenkiintoisin on haasteellinen-sana. Sitä käytetään surutta ja tuskin koskaan ajatellaan sen kaksijakoista merkitystä, joka on vaativa, vaikea ja hankala mutta myös kiehtova ja houkutteleva. Puoli viiden jälkeen -ohjelmassa tv:ssä tiistaina haastateltiin kahta opettajaa, jotka työkseen kohtaavat hankalia oppilaita. He molemmat kutsuivat näitä oppilaitaan haasteellisiksi. Jälleen kerran tuntui siltä, että haasteellinen-sanalla haluttiin piilottaa vaikea asia, josta ei haluta puhua oikeilla nimillä. Sinänsä on tietysti hienoa, että opettaja pitää hieman vaikeaakin oppilasta itselleen pedagogis-psykologisena haasteena, joka toki voi olla myös houkutteleva. Muuten HP on sitä mieltä, että puhekielemme köyhtyy, kun tätä haastetta, haastavaa ja haasteellista sovitetaan joka paikkaan.

Kuntonurkka arkiolohuoneeseen

Jäärinkadun arkiolohuoneeksi nimettu huone on tähän saakka ollut tv-huone, kahden hengen vierashuone sekä HP:n kirjasto ja työhuone.

Kuntoa olemme viime vuodet pitäneet yllä ulkoilemalla (HP sauvakevälyllä) ja Jääkärinkadun kuntokoulussa. Nyt koronan aikana olemme jättäneet salikäynnit (2-3 kertaa viikossa) väliin. Tämän puutteen korvikkeeksi HP hankki soutulaitteen, joka sopivasti mahtui arkiolohuoneen perukoille lähelle ikkunaa, josta soudettaessa saa tarvittaessa raitista ilmaa. Laitteen pituus on 185 senttiä, leveys 55 senttiä, korkeus 70 senttiä ja paino 20 kiloa. Sen voi myös taittaa kahtia nostamalla liukukiskon ylös.

Laite on kerrassaan verraton. HP on sitä nyt soutanut muutaman tunnin ja samalla katsonut televisiota. Tunnin soutu sujuu mukavasti kun käyttää sopivan pientä vastusta ja katsoo vaikkapa Hercule Poirot -elokuvaa.

HP suosittelee soutulaitetta kaikille ikätovereilleen, ja miksei nuoremmillekin. Se vahvistaa monia lihasryhmiä (jalat, pakarat, kädet, kämmenet ja sormet, hartiat, vatsa ja selkä) sekä parantaa hapenottokykyä. HP harkitsi myös kuntopyörää, mutta soutulaite on vaikutuksiltaan monipuolisempi. Tämän nimenomaisen laitteen (Titan Life S) voit ostaa XXXL-myymälöistä tai XXXL-verkkokaupasta, josta kotiin kuljetus ei maksa kuin kympin. Eikä laitteen hintakaan ollut paha, isänpäiväviikon tarjouksena alle 400:n.

Isänpäivä kahden kattauksen taktiikalla

Kuten monet muutkin asiat, myös Isänpäivän vietto oli tällä kertaa koronavetoinen. Oli Ullan ajatus, ja myös toteutus, kattaa pöytä Jääkärinkatu 4:n pihalle. Tarjolla oli glögiä sekä herkkunyytti, jossa oli joulutorttu, pipari ja suklaakonvehti. Heimomme tuli innokkaana paikalle.

Pihajuhlamme oli jaettu koronan takia kahtia sillä tavoin, että ensin tuli Juhan perhe. Vain Veera oli työnsä takia estynyt, mutta hän muisti Pappaansa yo-kuvallaan, joka tuli postissa etukäteen.

Kun ilma oli varsin kolea, toki aurinkoinen, tapaaminen kesti vajaan tunnin. Sen jälkeen oli tunnin lämmitelytauko, mm. HP otti kuuman suihkun ja laittoi vähän vaatetta lisää. Oli Susannan perheen vuoro istahtaa glögipöytään.

HP sai Isänpäivän johdosta joitakin lahjoja, joista hän otti valokuvan, lähinnä muistoksi itselleen. Olihan mukavia lahjoja, kuten Susannan Brysselistä tuomia maukkaita oluita ja Juhan Glühwein. Illalla HP kävi käsiksi kollega Markku Mantilan uuteen kirjaan, joka tuntuu olevan vielä koukuttavampi kuin hänen edellinen romaaninsa vuodelta 2018.

Eli hyvin meni Isänpäivä näin kahden kattauksen taktiikalla. Kiitokset Ullalle järjestelyistä ja vieraille mukanaolosta. Olipa mukava nähdä iloisa ilmeitä ja vaihtaa kuulumisia. Terveyttä ja turnauskestävyyttä kaikille.

Väinö Linna - tieteen, ei taiteen akateemikko

Kirjailija Väinö Linnan syntymästä tulee joulukuussa kuluneeksi 100 vuotta. Hyvissä ajoin hänestä on tehty mediassa isoja juttuja, komeimmin häntä on muistanut Helsingin Sanomat, jonka Väinö Linnalle omistettu Teema-numero ilmestyi kuluneella viikolla. Teemassa oli monia kiintoisia kirjoituksia, HP nostaa ensi sijalle Unto Hämäläisen artikkelin Linnan ja presidentti Urho Kekkosen välisestä suhteesta, joka lopulta läheni ystävyyttä. Molemminpuolista arvostusta kuvaa se, että Linna ilmoittautui julkisesti UKK:n tukimieheksi ja tämä puolestaan myönsi Linnalle 1980 akateemikon arvon, jota akatemialautakunta oli esittänyt.

Erikoista tässä oli se, että Linna sai tieteen akateemikon arvon, ei siis taiteen, mikä olisi luontevammin istunut kansakoulupohjalta kirjoittaneelle kirjailijalle. Hämäläinen ei pohdi mistä tämä johtui. Oliko se ehkä akateemikon oma toivomus, joka oli sillä tavalla perusteltavissa, että kolmiosainen Täällä Pohjantähden alla muutti merkittävästi suomalaisten historiakuvaa sisällissodasta, koska siinä osoitettiin ymmärrystä nimenomaan hävinneille punakapinallisille. HP kirjoittaa parhaillaan tietokirjaa sisällissodasta ja siinä Pohjantähti on yksi tulokulma. Tämänhetkisessä käsikirjoituksessa lukee näin: Pohjantähti-sarja muutti sisällissodasta vallinneita käsityksiä punaista puolta ymmärtäviksi, jopa arvostaviksi kun poliittinen ilmapiiri oli siihen otollinen pitkän punamullan ja kansanrintaman aikana. Kertomus maaseudun kärsivistä ihmisistä vei lukijat mukanaan mutta samalla peitti alleen sen, mistä oikein oli kysymys. Linna ei kirjoittanut Pohjantähdelle kehystä, joka olisi taustoittanut kertomusta. Lisäksi hän käsitteli sodan valkoista puolta osin karikatyyrin keinoin, millä myös oli vaikutusta. Linnan totuus kapinasta kanonisoitui, ja historiantutkijoiden mahdollisuudet kertoa omista tuloksistaan ovat jääneet varsin ponnettomiksi.

Kun ryssästä ei saanut puhua

Viime tiistaina Ylen Teema lähetti hienon elokuvan Pedon merkki. Vuonna 1981 valmistuneen filmin oli ohjannut Jaakko Pakkasvirta ja aiheena oli jatkosodan aikainen epävarmuus siitä, mitä oli tullut tehtyä ja mitä tulisi tehdä. Pääosan esittäjät Esko Salminen ja Hannu Lauri olivat rintamakirjeenvaihtajia eli TK-miehiä. Lauri esitti Olavi Paavolaista, jonka teokseen Synkkä yksinpuhelu (1946) elokuvan hieman poukkoileva juoni perustuu. Tom Wentzell puolestaan esitti oivallisesti saksalaista upseeria

. Hyvässä elokuvassa pisti korvaan hieman se, että vihollinen ei ollut ryssä, kuten taatusti oli rintamalla 1941-1944, vaan vanja. Synkässä yksinpuhelussa, joka oli jatkosodan aikainen päiväkirja, ei ryssiä myöskään ollut vaan sana oli poistettu kun hävityn sodan jälkeen ei ollut painokelpoista puhua ryssästä. Mutta vielä vuonna 1981 sanan korvaaminen vanjalla ei oikein istunut ainakaan HP:n korvaan. Muuten HP kyllä suosittelee, että emme puhuisi ryssistä, koska sillä on selvästi halveksiva ja vihamielinen sävy - ruotsinkieliset ovat tietysti asia erikseen, koska heidän kielessään ryssä tarkoittaa venäläistä. Niille, joita tämä problematiikka kiinnostaa, HP suosittelee entisen tutkijakollegansa Kari Immosen väitöskirjaa Ryssästä saa puhua (Otava 1986). Teos käsittelee sitä, miten suomalainen julkisuus suhtautui Neuvostoliittoon vuosina 1918-1939.

Mitä yhteistä on Kekkosella ja Kustaa III:lla?

Vastaus otsikon kysymyksen on: ylivertainen älykkyys, poliittinen taitavuus sekä kyky ottaa ja hallita riskejä. Tämä arvio on HP:n arvostaman historioitsijan, professori Martti Häikiön.Hän esitti sen televisiossa (Yle Fem) muutama päivä sitten Michael Franckin dokumentissa, jossa aiheena oli Franckin kummisedan Georg C. Ehrnroothin ja Kekkosen suhde. Jori C. oli Kekkosen ajan johtavia toisinajattelijoita. Häikiö sanoi asian niin, että ennen Kekkosta pitää mennä aina 1700-luvulle, ennen kuin Suomen historiasta löytyy Kekkosen veroinen hallitsija. Hän on Kustaa III, joka hallitsi Ruotsia, johon Suomikin kuului, vuosina 1771–1792. Kustaa III palautti ylimmän hallitusvallan säädyiltä kuninkaalle, edisti kulttuuria ja kävi sodan Venäjää vastaan 1788–1790. Lopputulos oli tasapeli, joka oli tuohon aikaa Ruotsille jo kelpo saavutus. Kustaa III:n hallituskausi jäi vähän lyhyemmäksi kuin Kekkosen, koska kuningas salamurhattiin oopperan naamaisissa. Kekkoselle ja Kustaa III:lle oli yhteistä sekin, että molempia aikanaan sekä ihailtiin että vihattiin.