Pari kuvaa joulusta Jyväskylässä

Jouluaaton vietimme Juhan perheen kanssa Marja-Leena ja Pekka Jääskeläisen kotona. Illan huippuhetki, níin lapsille kuin vanhemmillekin, oli luonnollisesti Joulupukin vierailu. Lahjojakin tuli riittävästi. Mikään ei myöskään voita perinteistä jouluruokaa.

Joulupäivän aterian söimme Tapionkadulla, vieraina Satu ja Juha lapsineen. Veera halusi katsoa, miltä maailma näyttää Heimopäällikön silmälasien läpi katsottuna.

Ja lopuksi tältä paikalta: Hyvää Uutta Vuotta kaikille palstani lukijoille.

Punaisen meren kirjeitä III / III

Risteilymme kolmas kokopäiväretki oli bussimatka Safagan satamasta Luxoriin ja Kuninkaiden laaksoon. Tuhansia vuosia sitten Luxor tunnettiin nimellä Theba, joka oli Kairon jälkeen faaraoiden komea hallintokaupunki.

Kun faaraot tuossa vaiheessa hyvin tiesivät, että pyramidit ryöstettiin joskus hyvinkin pian niiden valmistumisen jälkeen, Thebassa faaraot rakensivat itselleen haudan kalkkikivivuoriin. Vaikka niidenkin sisäänkäynnit pyrittiin huolellisesti piilottamaan, rosvot olivat etevämpiä. Vain Tutankhamonin hauta pysyi piilossa uuden ajan tutkijoille, niin kuin viime kirjeessäni kerroin.

Pääsimme sisään kolmeen eri hautaan (laaksossa on hautoja kymmeniä, mutta sisäänpääsy vaihtelee viikottain). Kävimme Ramses II:n, III:n ja V:n haudoissa. Vaikka aarteet siis oli ryöstetty, haudat olivat käsittämättömän komeita. Isoja ja täynnä taidokkaita seinä- ja kattomaalauksia. Ja niin tuoreen oloisia, ikäänkuin taiteilija olisi mennäviikolla käynyt ne maalaamassa. Kuvata niitä ei saanut.

Matkalla tutustuimme myös valtavaan Karnakin temppelialueeseen, jota faaraoiden 3000-vuotisen historian aikana rakennettiin 2000 vuotta. Karnakin rinnalla joku Akropolis tai Colosseum kyllä kalpenevat. Suurimmat yhdestä kivestä veistetyt ja taidokkaasti koristetut pylväät ovat lähes 30 metriä korkeita.

Yksi kohteistamme oli Hatshepsutin temppeli, komea sekin muttei Karnakin veroinen. Faarao Hatshepsut itse oli sillä tavalla merkittävä, että hän oli nainen.

Kaikkien aikojen kiistatta suurin faarao oli Ramses II, menestynyt yksinvaltias ja suuri sotapäällikkö. Lisäksi hän hallitsi poikkeuksellin vanhaksi, 90-vuotiaaksi. Hänellä oli 55 vaimoa, 122 poikaa ja tyttöjä ilmeisesti saman verran, mutta tytöistä ei tuohon aikaan pidetty lukua.

Ja sitten se Human Interest -osuus. Jordaniassa tapasin kollegan, paimentolaissheikki Ahmedin. Häneltä sain sikäläisen heimopäällikön päähineen, jota Veera (6 v.) ja Jaakko (3 v.) kävivät Ullanlinnassa ihmettelemässä.

Kiva on olla tonttupoika

Tänään olin pojantyttäreni Veeran (6 v.) kutsumana Matinkylän jäähallissa katsomassa klo 13-15 Espoon Taitoluisteluklubin joulunäytöstä, jonka nimen olen lainannut otsikkooni. Ajatus on siinä, että taitoluistelupoikien kelpaa harrastaa, kun tyttöjä on vähintään 30-40 -kertainen määrä. Ja millaisia tyttöjä ja nuoria naisia: kiehtovia kuin enkelit, kauniisti liikkuvia ja ryhdikkäitä, joiden kuviot jäällä ovat sulavia ja taidokkaita.

Näytöksessä klubin kilpavalmennettavat tytöt, joukossa jokunen poika, esiintyivät ikäryhmittäin: iät 5-15, myös kilpailu-uransa jo lopettaneet Evergreenit ja nuorten luistelijoiden äidit esiintyivät. Espoon Taitoluisteluklubin kirkkain tähti, Kiira Korpi ei ollut paikalla. Valitettavasti, muistattehan tämän Euroopan mestarin ja Linnan juhlien kaunottareksi äskettäin valitun. On se vaan Luojan onni, ettei Kiira isänsä maajoukkuevalmentaja Rauno Korven tavoin valinnut lajikseen jääkiekkoa. Mitä olisi mimmikiekko taitoluisteluun verrattuna?

Kiehtova harrastus tuo taitoluistelu, siinä ovat kaikki perheen jäsenet lämmöllä mukana. Edellisen kerran näin Veeran luistelevan noin kuukausi sitten, ja mielestäni kehitystä on tapahtunut. Veeran luisteluun ja kuvioihin on tullut lisää vauhtia ja varmuutta, erityisesti piruetti näytti tosi hienolta. Menestystä vaan Veera harrastuksellesi.

Kun Matinkylän jäähallin katsomo oli likimain täynnä, Veeralla ja muilla taitoluistelijoilla oli vielä toinen näytös klo 17-19.

Tiesitkö muuten, että Espoon Matinkylän halli oli aikaisemman Kiekko-Espoon, nykyisen Bluesin kotihalli. Ei liene ihan tavallista, että yksi lähiö tuottaa liigatason kiekkojoukkueen. Äkkipäiten ei tule mieleen kuin Töölön Vesa, nykyinen Joekerit.

Punaisen meren kirjeitä II / III

Suezin kanavamaksut ovat Egyptin suurin tulonlähde ennen turismia. Suezin kaupungin satamasta teimme retken Kairoon, jossa käyntimme kohde oli valtava Egyptiläinen museo ja siellä erityisesti Tutankhamonin haudan aarteet. Kun Tutankhamon kuoli jo 18-vuotiaana, ei hän lapsifaaraona (12-18 v.) ehtinyt saada aikaan muuta kuin rakentaa hautansa, mikä olikin faaraoiden ensimmäinen tehtävä hallitsijana. Tutankhamon on jäänyt historiaan siksi, että hänen hautansa on satojen faaraohautojen joukossa - faaraoiden kausi kesti 3000 vuotta - ainoa, jota ei ryöstetty, ja siksi sen komeat kulta-, veistos- ym. aarteet ovat edelleen nähtävissä. Kun kuvia ei museossa saanut ottaa, joudun kuittaamaan Tutankhamonin pelkällä tekstillä.

Päivän retken tärkein kohde oli Kairosta noin 15 kilometrin päässä olevat Gizan pyramidit, jotka olivat isän (Keops), pojan (Kefrenin) ja pojanpojan (Mykerinos) rakentamat. Näistä Keopsin pyramidi on suurin, noin 160 metriä korkea, ja se on ainoa Antiikin seitsemästä ihmeestä, joka on säilynyt. Kuvassa Keopsin pyramidi on vasemmalla, ja se näyttää pienemmältä kuin poikansa Kefrenin pyramidi. Tämä johtuu siitä, että se on rakennettu alavammalle maalle.

Näyttävä on myös Gizan pyramideja vartioiva sfinksi. Se on veistetty yhdestä ainoasta kivijärkäleestä, jolla muistelen olevan painoa noin 300 tuhatta kiloa. Valitettavasti vain Napoleonin joukot 1700-luvun lopussa ampuivat tykillä sfinksin leijonankasvot hajalle.

Ja lopuksi vähän Human Interestiä: Kuten Suomessa myös me Kristina Reginan aurinkokannella vietimme 5. joulukuuta Iloisen vartin 90-vuotiaalle Suomelle ja lauloimme, kuten Suomessakin, Jukka Kuoppamäen laulun Sininen ja valkoinen. Laivan kippari piti myös lyhyen puheen. Kapteenin varsinainen itsenäisyyspäivän vastaanotto oli illalla 6. joulukuuta; ohjelma oli monipuolinen ja tunnelma sopivan arvokas.

Punaisen meren kirjeitä I/III

Kuten marraskuun lopulla kerroin, joulukuun ensi viikon risteilin Kristina Reginalla Punaisella merellä ja Suezin kanavassa ja laivalta käsin teimme ohjattuja matkoja Jordanian ja Egyptin kaikkein kiintoisimpiin kohteisiin.

Jordaniassa satamamme oli Aqaba, josta bussi vei meidät parin tunnin päässä olevaan kallioon kätkettyyn Petran kaupunkiin. Sen rakensivat pääkaupungikseen - louhivat hiekkakivikallioon - nabatelaiset 100-luvulla e.Kr. Nabatealaiset olivat alunperin beduiineja, paimentolaisia, jotka saivat kreikkalaisilta vaikutteita ja organisoituivat kuningaskunnaksi, joka rikastui kaupankäynnillä (mm. silloisilla ylellisyystarvikkeilla silkillä, mausteilla ja suitsukkeilla) eikä kuluttanut varojaan sodankäyntiin. Sille he eivät voineet mitään, että roomalaiset valloittivat Petran n. 500 vuotta myöhemmin.

Alueen komein nähtävyys on temppeli, jota myöhemmin on kutsuttu Aarrekammioksi. Petrasta löytyy myös 1 500 katsojan amfiteatteri, komeita hautoja, kauppapaikkoja ja perheiden asuntoja, kaikki kallioon hakattuja.

Kun roomalaiset myöhemmin jättivät Petran, kalliokaupunki jäi beduiinien käyttöön. Kun nämä eivät Petrasta mitään muille kertoneet, Petra pysyi kallioiden kätkössä vuosisatoja kunnes ranskalainen tutkimusmatkailija löysi sen 1800-luvun alussa. Petran salaisuutta varjeli erityisesti se, että sisäänmenotiet kaupunkiin ovat kapeat mutta sitäkin jylhemmät.

Äskettäin Petra valittiin uusien Maailman seitsemän ihmeen joukkoon yhdessä mm. Kiinan muurin kanssa. Näitä ei pidä sekoittaa Antiikin seitsemään ihmeeseen, jotka ovat lähinnä Välimeren rannikon komeuksia ja joista jäljellä on enää Keopsin pydamidi. Keopsiin palaan kertomukseni seuraavassa osassa.

Matkalla tutustuin myös hyvän ystäväni Matti Vullin nykyisen elämänkumppanin Marja Lehtolan tyttäreen Kirsiin ja hänen mieheensä Kimiin. Olimme kaikki kuulleet paljonkin toisistamme mutta emme olleet aikaisemmin tavanneet. Sattumoisin aamiaispöydässä, kun kerroimme mistä päin olemme kotoisin, Kirsi arvasi kysyä, oletko se Matin hyvä kaveri. Pieni on maailma, joku on joskus sanonut. Kerrottakoon vielä, että myös Marja ja Matti tapasivat toisensa Kristina Reginalla viisi vuotta sitten, matkalla, johon lähdin yhdessä Matin kanssa mutta josta Matti palasikin Marjan kanssa. Tämän matkan aikana Marja ja Matti hoitelivat Kokkolassa Kirsin ja Kimin kolmea lasta (13, 6 ja 4).

Keula kohti Punaista merta

Viime päivät ovat kuluneet kirjallisissa töissä, kun olen työstänyt Valion vuorineuvosten (5 kpl) elämäkertoja "Suomen talouselämän vaikuttajat" -teokseen. Myöhemmin 2008-2009 kirjoitan myös valiolaisista kauppa- ja maanviljelysneuvoksista. Yhteensä näitä 1. ja 2. luokan neuvosten pienoiselämäkertoja tulee osalleni nelisenkymmentä.

Seuraava blogitekstini on kertomus Punaiselta mereltä, jonne lähden lauantaina 1. joulukuuta. Matka on viikon mittainen ja aluksena suosikkini Kristina Regina, jolla teen nyt viidennen risteilyni. Kristina on vanha kunnon laiva 1960-luvulta, entinen Nolla Bore, siis Bore ilman numeroa. Mutta siitä ja sen risteilyistä myöhemmin. Pysykää kanavalla.

Pietari Suuren ja Suvorovin jäljillä

Suomen Sotahistoriallisen Seuran hallitus piti 16-18. marraskuuta suunnitteluseminaarin Pietarissa. Heimopäällikkökin pääsi mukaan uutena Sotahistoriallisen Aikakauskirjan päätoimittajana. Matkan teimme junalla (VR:n Sibelius), joka on, kuten muistamme Mauno Koiviston sanoneen, se "kaikkein sivistynein tapa matkustaa".

Pietarin majapaikkamme oli mitä kiehtovin kokemus. Hallituksen jäsen Heikki Pohjolainen oli vuosina 1991-1999 ostanut vanhasta hienosta talosta kokonaisen kerroksen, joka aikanaan 1870-luvulla oli rakennettu turkkilaisen ruhtinaan Aleksandr Muruzin palatsiksi. Ruhtinas oli ollut jo syntyjäänkin rikas, mutta rahaa tuli Venäjällä siitä, että hän luovutti keisarille vakoilutietoja Turkin armeijasta ja sen taistelusuunnitelmista. Tämän jälkeen ei Turkkiin ollut palaamista vaan ruhtinaan osoitteeksi jäi Liteyny 24. Palatsin nykyinen omistaja Heikki on kunnostanut taloa nyt 10-15 vuotta ja vähintään saman verran näyttäisi olevan vuosia edessä.

.

Seminaarityöskentelyn ohessa tutustuimme kahteen museoon. Ensimmäinen kohteemme oli Pietari Suuren 1709 perustama laivastomuseo, jonne menimme bussilla. Kun heimopäällikön viereen istahti kaunis ja kohtelias nuori nainen, lankoveljeni Pentti halusi välttämättä ikuistaa matkaseurani.

Laivastomuseossa oli ryhmämme vieraana myös Hangon taistelujen veteraani Samuel Tirkeltaub, joka jäi sotavangiksi ja työskenteli lopun sodan ajan Teuvalla Kentän maatilalla. Nuoremmille tiedoksi: sotavangit olivat varsin tarpeellinen apu nimenomaan maatiloilla kun omat miehet olivat rintamalla. Myös heimopäällikön isän kotitilalla Huittisissa työskenteli sotavanki nimeltään Ivan, jota isälläni oli tapana muistella arvostavaan sävyyn. Samuel ei ole koolla pilattu, mutta sitkeä hän on, kun on selviytynyt sodan jälkeisessä Neuvostoliitossa, vaikka on sotavanki, joita Stalin ei voinut sietää, ja vaikka on juutalainen. Samuel pystyi aloittamaan jopa opinnot sodan jälkeen, hän on kemian lisensiaatti ja työskennellyt ainakin osittain sotateollisuuden parissa.

Kreivi Aleksandr Suvorov (1730-1800) on kaikkien aikojen menestyksekkäimpiä sotilaita, hän komensi venäläisiä joukkoja yhteensä 63 taistelussa eikä hävinnyt niistä yhtäkään. Viimeisimmän taistelunsa hän johti vähän ennen kuolemaansa 69-vuotiaana. Suvorov sai eläissään generalissimuksen arvon. Sana on superlatiivi ja tarkoittaa kaikkein menestyksellisintä kenraalia, joka on arvossa paljon marsalkan yläpuolella. Venäjällä generalissimuksia on ollut kaikkiaan neljä, viimeisin on Stalin. Lisäksi Itävallassa lienee jollekin sotapäällikölle annettu ko. arvo. Suvorov soti myös Ruotsia vastaan: ns. Kustaa III sodan jälkeen hän suunnitteli Kaakkois-Suomen linnoitusketjun, joka oli tarkoitettu suojelemaan Pietaria Ruotsin hyökkäyksiltä.


Kuvassa Pentti esittelee mosaiikista tehtyä isoa taideteosta Suvorov-museon ulkoseinässä. Teos kuvaa Suvorovin joukkojen Alppien ylitystä 1799.

Isäinpäivänä Espoon Nuottaniemessä

Ensimmäinen Isäinpäiväni Ullanlinnassa alkoi niin, että aamuviideltä vein Ullan lentoasemalle, josta hän jatkoi Frankfurtin kautta Atlantaan. Ulla jatkaa au pair -perinnettämme Susannan perheessä kuutisen viikkoa ja palaa Suomeen vähän ennen joulua.

Iltapäivällä menin bussilla Juhan perheen luo Nuottaniemeen hienolle Isäinpäivän aterialle. Alkuruokana oli kanttarellikeittoa, pääruokana uunissa haudutettuja karitsankyljyksiä ja jälkiruoaksi kahvia ja täytekakkua. Juomana oli kuohuviiniä ja punaviiniä. Satu oli tehnyt kakun, Juha vastasi muista herkuista.

Isäinpäivälahjaksi sain komean ruokakirjan "Skandimania" (WSOY 2007), jossa Visa Nurmi ja Antti Vahtera esittelevät pohjoismaisen ruokakulttuurin parhaita paloja ja opastavat niiden valmistukseen. Kotiin Jääkärinkadulle palasin illalla siinä kahdeksan pintaan.

Kiitos vielä kerran heimomme Nuottaniemen joukkueelle.

Hyvää päivää, Rouva Presidentti

Kun lauantaina kävelin Ullanlinnassa, eräästä pikku vaatepuodista astui eteeni presidentti Tarja Halonen. Yllätyin sen verran - uusia ullanlinnalaisia kun olen - etten huomannut tervehtiä kuten hyviin tapoihin kuuluu. Presidentti sen sijaan hymyili lempeästi, ehkä muisti, että olemme tavalleet kaksi vuotta sitten, kun Valion 100-vuotisjuhlassa hänelle ojennettiin heimopäällikön kirjoittama Valion historia "Valio ja suuri murros".

Kovin on tavallisen oloinen tuo presidenttimme ulkoilupuvussaan, ihan tulee edesmennyt äitini mieleen. Eikä seuruekaan ollut suuren suuri, yksi turvamies (noin 35) tarkkaili parin kolmen metrin päässä.

Normaalistihan heimopäällikkö on aika herkkä tervehtimään vieraitakin ihmisiä. Tämä piirre vain vahvistui viime keväänä au pair -pestini aikana Atlantassa. Mutta kuten sanonta kuuluu, parempi myöhään kuin liian myöhään. Niin että Hyvää Päivää Rouva Presidentti. Käyhän kanavalla.

Opettajat antautuneet kiusaamisen edessä

Jokelan koulumurhista en viitsi kirjoittaa, koska juttua on siitä riittänyt, liiankin kanssa. Esim. perjantain Ilta-Sanomissa oli 23 täyttä sivua. Yhteen asiaan haluan kuitenkin puuttua. Tämä ampuja kuuluu olleen koulukiusattuja, ja sitä on pidetty yhtenä nuoren miehen luhistumisen syynä.

Koulukiusaamisesta ja sen vahingoista on vuodesta toiseen puhuttu, ja jotain ehkä on yritettykin asian korjamiseksi. Kun Jokelan murhien jälkeen tv:ssä haastateltiin erästä Lappeenrannassa toimivaa rehtoria, tämä sanoi, ettei koulukiusaamiselle voida mitään.

Kannanotto on masentava ja kertoo siitä, että koulut ovat luovuttaneet kiusaajien edessä. Näin pari luokan häirikköä pystyy terrorisoimaan luokkatoveriensa elämää, ja usein vahingot ovat pysyviä. Meneekö opettajien kaikki liikenevä energia siihen, että luokan muu työrauha edes jotenkin säilyisi?

Heikki Kovalainen on nopein F1-kuski

Totta se on, nimittäin maratonilla. Eilen Renault-tallin Heikki (26 v.) juoksi New Yorkissa runsaan 42 kilometrin matkan aikaan 3 tuntia 37 minuuttia. Se on nykyisin ajavien F1-kuljettajien ennätys. Tietääkö joku, kellä on kaikkien aikojen F-ykkösten maratonennätys, siis aktiivikautena juostu?


Oma ennätykseni samalta matkalta on Tukholmasta 1980 (silloin 39 v.): 3 tuntia 29 minuuttia. Joten hitaita ovat nuo nopeiksi kehutut formulakuskit. Kahdeksan minuuttia kun on tuolla vauhdilla matkassa mitattuna lähes kaksi kilometriä.

Sieltä se tuli - järkevä päätös

Onnittelut Vanhasen hallitukselle autoveropäätöksestä, joka laskee dieselien hintaa jo parin kuukauden päästä tuhansilla euroilla. Yhtään ei harmita, että samalla oman käytetyn autoni hinta putoaa arviolta noin 10 prosenttia.


Olette ehkä huomanneet, että pikku-dieselit nousivat viime keväänä suosikeikseni, kun Nizzan lomalla huomasin, millaisilla autoilla ranskalaiset, joita on pakko pitää fiksuina noin ylimalkaan, ajavat silloin kun ei ole suuria kuljetustarpeita.


Hienoa, että Suomessakin on nyt herätty, ja jätän siitä ilosta sanomatta, että viimeinkin.

Toivottavasti Vanhasen hallitus toimii yhtä ripeästi myös Tehyn lakkouhan torjunnassa, eli antaa omasta pussistaan tarvittavan rahan. Sen ne hoitajat ansaitsevat paremmin kuin Fortumin johtajat miljoonansa.

Pena väitteli Santahaminassa

Kuten olen aikaisemmin etukäteen kertonut, lankoveljeni Pena väitteli perjantaina 26. 10. Maanpuolustuskorkeakoulussa sotatieteen tohtoriksi aiheenaan Yrjö Keinosen ura puolustusvoimien komentajana.

Iso luentosali oli täynnä väkeä. Väitös oli tiukka, sillä vastaväittäjät, dosentti Ari Uino ja kenraaliluutnantti, valtiot. tri Pertti Salminen pistivät väittelijän tosi lujille. Mutta hyvin Pena pärjäsi.

Mukana väitöksessä oli heimostamme Ulla ja Oki sekä heimon liepeiltä Pentin äiti Kaija sekä siskoni Johanna ja hänen poikansa Otto.

Karonkka oli Santahaminan Jääkäritalossa, joka on hieno, perinteikäs paikka. Tunnelma oli akateemisen rento, puheet erinomaisia eikä ruoassa ja juomissakaan ollut moittimista.

Mukavia nuoria naapureita luvassa

Meitä suomalaisia on moitittu umpimielisiksi, epäsosiaalisiksi ja epäkohteliaiksi ihmisiksi, jotka eivät juurikaan huomioi toisiaan, eivät varsinkaan niitä, joita eivät tunne. Itsekin olen ollut vahvasti tätä mieltä.

Niinpä viikko sitten oli mukava huomata, kun Veeran (6 v.) kanssa kannoimme Okin (39 v.) ja Penan (62 v.) hissiin kantamia tavaroita Helsingin Jääkärinkadun asuntoomme, joka alkuun tulee olemaan firmani Touko Perko Ky:n tukikohta. Naapuriasuntoon menossa ollut nuori nainen (noin 30 v.) tuli kättelemään ja toivotti tervetulleeksi taloon. Hetken päästä hänen asuinkumppaninsa, nuori mies (noin 35 v.), tuli myös esittäytymään ja kysyi, voisiko auttaa kantamisessa. Kun meillä oli viimeiset laatikot menossa, saatoin vain kiittää tarjouksesta ja sanoa, että toisella kertaa.

Hienoa käytöstä, eikö vain?

Sotahistorialliseen Aikakauskirjaan

Männäviikolla, kuten savolainen sanoisi, minut valittiin Sotahistoriallisen Aikauskirjan päätoimittajaksi. Suomen Sotahistoriallisen Seuran ja Sotamuseon julkaisema teos ilmestyy kerran vuodessa, on noin 300-sivuinen ja sisältää kymmenkunta sotien historiaan liittyvää artikkelia.

Mukaan minut houkutteli lankoveljeni Pentti Airio, joka on yo. seuran varapuheenjohtaja ja ilmeisesti tuleva puheenjohtaja. Penahan on reservissä oleva prikaatikenraali, joka perjantaina 26. lokakuuta klo 13- väittelee sotatieteen tohtoriksi aiheenaan kenraali Yrjö Keinosen lyhyeksi jäänyt puolustusvoimain komentajankausi. Pena on myös ensimmäinen suomalainen kenraali, joka väittelee.

Väitös on Santahaminassa Maanpuolustuskorkeakoulun pääauditoriossa ja väitöskahvit munkkeineen - luonnollisesti - sotilaskodissa. Vastaväittäjänä on vanha ystäväni dosentti Ari Uino, Kekkostutkija. Tulkaahan seuraamaan väitöstä, on taatusti kiintoisa.

Mukaan Sotahistoriallisen Seuran toimintaan lähdin kolmesta syystä:

1. Kun kerran kysyttiin (mikä ei ole kovin hyvä syy)

2. Sodissa minua on jo väitöskirjastani saakka (1971) kiinnostanut henkinen taistelu, ja nykyisin myös sosiaaliset ja ympäristövaikutukset.

3. Kun olemme muuttamassa Helsinkiin, eläkeläisen on hyvä rakentaa erilaisia sosiaalisia verkkoja, jotka lääkärien mukaan ovat hyödyllisiä oman hyvinvoinnin ja terveyden kannalta. Muuten piiri, jossa pyörit, voi jäädä suppeaksi.

Dunwoodin nuoret futaajat

Okin blogista (ks. linkki oikealla) olemme voineet seurata Veeran ja Jaakon urheiluharrastuksia, viimeisimpänä menestyksenä Veeran komea voitto pääkaupunkiseudun Hippo-kisoissa 60 metrin juoksussa, jossa oli 53 osanottajaa.

Täydennän urheiluaiheista tarjontaamme parilla kuvalla Atlantan Dunwoodista, jossa Kusti (9 v) jatkaa jo viime vuonna alkanutta jalkapallouraansa. Pikkuveli Sakke on myös aloittanut pelaamisen 3-vuotiaiden joukkueessa. Kuvasta päätellen ihan hyvältä näyttää sekin.

Nuorena ne vääntävät tuota vitsasta Jenkkilässä, sillä koulussaan Primrose Schoolissa (Educational Childcare) Sakke on aloittanut myös espanjan opinnot. Tuo kielihän on USA:ssa tärkeä, sillä latinot ovat maan suurin vähemmistö.

Yksi asia vielä: Pojat eivät suinkaan pelaa jenkkifutista (football) vaan harrastavat lajia, jota paikalliset kutsuvat nimellä soccer. Kustin ja Sakken laji on siis se, mitä mekin olemme joskus pelanneet.

Rauhanpalkinto oikealle miehelle

Silläkin riskillä, että minut leimattaisiin epäisänmaalliseksi, pidän päätöstä myöntää rauhanpalkinto Al Gorelle loistavana. Goren työ ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa on ollut suuriarvoista ja myös menestyksellistä: asenteet ovat kovaa vauhtia muuttumassa kaikkialla, jopa Yhdysvalloissa.

YLE:n Aamu-tv:ssä sekä autokaupan että yritysten edustajat kertoivat, että asennemuutosten vauhti kohti vähäpäästöisempiä autoja on ollut viime kuukausina suorastaan hurja. Tässä Al Goren - hänen kirjojensa ja filminsä - merkitys on ollut keskeinen.

Kaikki kunnia Martti Ahtisaarelle, mutta Al Goren globaaliin merkitykseen verrattuna Ahtisaari on ollut paikallistason toimija, enemmänkin rauhantyön teknikko kuin merkittävien avausten esittäjä ja toteuttaja.

Tavallisen kansalaisen ekotekoja

Tarkka lukija muistaa, miten keväällä kerroin, että seuraava autoni olisi pieni diesel nykyisen pienehkön bensa-auton sijaan. Ihan hyvin se voi sitä olla, mutta olen päättänyt siirtää auton ostoa ainakin ensi vuoteen.

Teen sen kahdesta syystä: Kun olemme muuttamassa Helsingin keskustaan, siellä emme omaa autoa tarvitse juuri lainkaan, kun Turun ja Jyväskylän matkatkin on mukava tehdä junalla. Tarpeettomien ajojen karsintahan on se paras tapa pienentää päästöjä.

Toinen syy on se, että autot kehittyvät nyt - pakosta - erittäin nopeasti ympäristöystävälliseen suuntaan. Kun vielä Suomen verottajakin saataisiin ymmärtämään asia myös käytännössä, jokin pieni hybridi-diesel voisi olla harkinnan arvoinen vaihtoehto.

Tähänasti suurimman ekoratkaisumme teimme 1997, kun varustimme Korpilahden huvilamme aurinkosähköllä. On vallan oiva, kestävä ja saasteeton järjestelmä. Ennen sitä olimme hankkineet kaasulla toimivat hellan ja jääkaapin. Ja kun jääkaappi (23 v.) joskus uupuu, hankin sen tilalle aurinkovoimalla toimivan jääkaapin. Kaasuhellan voisi hyvin korvata vanha puuhella - jos ei sisälle niin ulos kesäkeittiöön.

Myrskyluodon Maija Mikkelissä

Viime lauantaina ajoimme korpilahtisten ystäviemme (Laurilat, Lehmusjoet ja Peltoniemet) kanssa Länsi-Savoon. Kohteena oli Mikkelin Teatteri ja Myrskyluodon Maija. Näytelmän on Anni Blomqvistin romaanisarjan pohjalta kirjoittanut tunnettu teatterimies Jussi Helminen, vanha tuttuni 1960-luvulta Turun Norssista. Mikkelin Teatteri pani parastaan: hyvät näyttelijät, joista varsinkin Tuuli Anikari Maijan roolin lauloi erinomaisesti. Näytelmän musiikki ja valojen käyttö loivat koskettavan tunnelman ankaraan ulkosaaristoon, jossa taloudellinen niukkuus ja luonnonvoimien ankaruus koettelivat pienten ihmisten kestokykyä. Se mitä näytelmästä jäin kaipaamaan, oli Lasse Mårtenssonin ikikaunis sävelmä Myrskyluodon Maijasta.


Tatterin jälkeen menimme päivälliselle samassa talossa sijaitsevaan mainioon Ravintola Holviin. Paahdettu sipulikeitto, pippuripihvi, punaviini ja espresso olivat ryhmämme suosikit.

Kun teatteriesitystä ei saa taltioida, laitan kuvan Mikkelin teatterirakennuksesta, jolla on jännä historia. Mikkelin VPK rakensi talon 1800-luvun loppupuolella. 1934 VPK lahjoitti talon kaupungille, joka puolestaan antoi sen teatterin käyttöön. Merkittävä episodi talon historiassa osuu vuodelle 1918, jolloin siellä koulutettiin Suomen ensimmäinen reservinupseerikurssi. Mainitsen vielä, että kadun toisella puolella toimii Päämajakoulu ja sen yhteydessä maineikas Päämajamuseo.

Mikkelin matkalla kokeilin uutta navigaattoriani (LG eli Life is Good, tarjouksena City Marketissa 199 €). Hyvin toimi. Sitä vain jäin ihmettelemään, miten aikaisemmin olen osannut Mikkeliin ja sieltä takaisin.

Pieniä ekotekoja

Juhan blogikolumnin (ks. Okin Blogi 12.9., linkki Heimopäällikön päiväkirjasta) innoittamana kävin lamppukaupassa ja ostin energiaa säästäviä lamppuja. Ne maksoivat enemmän kuin perinteiset hehkulamput, mutta ovat niiden lukematkin kovaa luokkaa. Vai mitä sanotte näistä faktoista: Ekolamppu kestää käyttöä 15 000 tuntia, mutta hehkulamppu vain 1 000 tuntia. Ekolamppu kuluttaa sähköä ainoastaan 20 % samawattiseen hehkulamppuun verrattuna.

Ei muuta kuin lamppuja vaihtamaan!

Juhan kanssa Nurmeksessa

Juha ja Satu laajensivat äskettäin yritysrypästään ja ostivat firman, jonka tuotevalikoima ja muu tarpeellinen tieto löytyy osoitteesta http://www.lelunetti.fi/ Kun yritys on tähän saakka pitänyt päämajaansa Nurmeksessa, kävimme Juhan kanssa eilen noutamassa yhden autokuormallisen firman tuotteita ym. Lähdimme aamukahdeksalta ja takaisin Jyväskylässä olimme viiden pintaan. Juha ajoi illalla vielä Espooseen, jonne yrityksen kotipaikka siirtyy virallisesti lokakuun alussa.

Autona meillä oli Juhan ja Tommin yrityksen PEX-Locistics´n iso Citroen. Tarkka lukija huomaa, ettei firman nimi enää ole Pietari Express, niinkuin se oli yli kymmenen vuotta, vaan nimen kattavuutta on laajennettu kun toiminta-alue käsittää koko Venäjän Uralista länteen ja kun yrityksen palvelut ovat monipuolistuneet. Alkuperäinen nimi sisältyy kuitenkin PEX-lyhenteeseen.

Matkalla piipahdimme katsomassa Nurmeksen Osuusmeijerin nykyisiä rakennuksia. Kovin vaatimattomia olivat, eikä paikallinen osuusmeijeri enää ole paikkakunnan ylväimpiä yrityksiä kuten joku vuosikymmen sitten. Vuonna 1899 perustettu Nurmeksen Osuusmeijeri on sillä tavalla kiintoisa, että se on ainoa Valion 1905 perustaneista 17 osuusmeijeristä, joka edelleen jatkaa omalla nimellään. Mitään omaa meijeriä tai muuta tuotantoa sillä ei enää ole. Se lukeutuu Valion omistajaosuuskuntiin ja sen tehtävänä on kerätä ja toimittaa Nurmeksen seudun maidot Valion tuotantolaitoksiin.

Paluumatkalla poikkesimme ysitien varressa ennen Hankasalmea (siis Kuopion suunnasta ajellessa) olevaan mainioon Tiinan Tupaan, josta ostimme herkullisen ahvenkukon. Sen olin tilannut jo keskiviikkona Kuopion matkallani. Tiinan uunissa paistuu joka yö viitisentoista kalakukkoa, ja ne myydään loppuun jo aamupäivällä. Jos siis Tiinan ahven- tai muikkukukon haluat, tilaa se etukäteen. Koska tämä palsta pyrkii myös palvelemaan lukijoita, laitan tähän Tiinan Tuvan puhelinnumeron: 017-534074.

Nobel-voittajan matkassa Kuopiossa

Eilen matkustin Kuopioon, sikäläisen yliopiston pääkirjastoon, johon Valio 1985 lahjoitti kemian nobelistin (1945) A. I. Virtasen ja hänen johtamansa Biokemiallisen tutkimuslaitoksen kirjaston vanhimmat teokset, noin 1200 nidettä ja ison joukon sarjajulkaisuja ja tiedelehtiä. Uudemmat teokset liitettiin Valion tutkimuskeskuksen kirjastoon.

A. I. Virtasen kokoelma on hienosti esillä heti pääkirjaston tuloaulassa, kuitenkin omaksi osastokseen järjestettynä. Kiintoisaa antia minulle, Suomen ainoan tiedenobelistin elämäntyön ja perinnön tutkijalle, olivat Virtasen ohjaamat kaikki 36 väitöskirjaa, joista ensimmäinen on vuodelta 1930 ja viimeisin Virtasen kuolinvuodelta 1973.

Valio, joka käytännössä rahoitti Virtasen ja hänen tutkimuslaitostensa toiminnan 1920-1973 (Virtanen oli koko ajan myös Valion tutkimusjohtaja), tarjosi kokoelmaa ensin Helsingin yliopistolle, jossa Virtanen oli opiskellut, väitellyt ja toiminut proffana. HY ei kuitenkaan luvannut sälyttää kirjoja yhtenäisenä kokoelmana vaan olisi hajoittanut teokset eri puolille. Tätä Valio ei katsonut nobelistin arvolle sopivaksi ja niin kokoelma sijoitettiin Kuopioon, joka otti sen ilomielin ja näyttävästi vastaan.

Myöhemmin, 1989, Kuopion yliopisto perusti kirjalahjoituksen inspiroimana biotieteisiin keskittyvän monipuolisen AIV-instituutin, jossa nykyisin työskentelee päälle 200 tutkijaa ja toimihenkilöä ja joka tuoreen kansainvälisen arvion mukaan on Kuopion yliopiston "kruununjalokivi". Alunperin tarkoitus oli perustaa instituutti Helsingin yliopiston yhteyteen, mutta sekään ei sopinut, sen verran jälkikekkoslaista henkeä oli, enemmän kuitenkin valtionhallinnossa kuin yliopistossa.

Ehkä HY:n väkeä vähän kismitti sekin, että Virtanen ilmoitti koko ajan, myös proffana ollessaan, osoitteekseen Valion laboratorion, jossa hän sekä teki tutkimusta, opasti opiskelijoita että piti luentonsa. Myös omat ja oppilaidensa tutkimukset hän julkaisi (pl. väitöskirjat) Valion tutkimussarjassa. Näin AIV osoitti kiitollisuuttaan rahoittajalleen, jonka veroiseen panokseen maan suurin yliopistokaan ei olisi koskaan pystynyt, ei sinnepäinkään. Kun Virtanen 1948 valittiin päätoimiseksi akateemikoksi ja Suomen Akatemian esimieheksi, silloinkin hän jatkoi Valion laboratorion johtajana, tosin palkkaa Valio ei enää voinut maksaa, sen Akatemian säännöt kielsivät.

Kuopioon pääsin Ullan kyydissä. Hän osallistui yliopiston farmakologian laitoksen järjestämään ikääntyvien lääkehoitoa koskevaan kurssiin.

Hyvä tuppaa tulemaan

Aloitimme Ullan kanssa 49 neliön kerrostalokaksion saneerauksen kesäkuun alussa ja remontti oli valmis syyskuun ensi päivinä. Jyväskylän Mäki-Matissa, Esankadulla lähellä yliopistoa ja ammattikorkeakoulua, sijaitsevassa huoneustossa laitoimme uusiksi melkein kaikki, vain kylppärin kaapelit kelpuutimme, nekin saumasimme uudelleen.

Mitään tarkkaa tuntipäiväkirjaa emme pitäneet, mutta töissä olimme keskimäärin neljänä päivänä viikossa keskimäärin viisi tuntia. Näin laskien kokonaistuntimääräksi saamme 480 tuntia. Lisäksi paljon aikaa kului - niin kuin remonteissa on tapana - rautakaupassa. Myös auto pysyi liikkeessä: Kun kesän aikana ajoimme noin 5 000 kilometriä, siitä ehkä puolet oli ajoa Esankadulle ja rautakauppoihin.

Kun laskemme työtunnin hinnaksi 30 euroa, saamme oman työmme arvoksi 14 400 euroa. Tarvikkeisiin, joista keittiön kalusteet ja astianpesukone olivat kalleimmat, meni 4 200 euroa. Kun asunto syksyllä myydään, siitä saatava hinta lopulta ratkaisee, kuinka kannattava projektimme oli. Pelkästään rahan takia emme remonttia tehneet. Me nyt vain satumme tykkäämään erilaisesta rakentamisesta.

Kolmena päivänä meillä oli talkooapua paikalla: Juha auttoi yhden päivän lattialaminaattien asennuksessa. Juhan appi Jääskeläisen Pekka, jonka Opel Omegassa on vetokoukku, auttoi vanhojen keittiökalusteiden roudaanisessa peräkäryllä kaatopaikalle ja uusien kalusteiden noudossa Keittiö-Jätistä. Vanha hiihtokaverini Peltoniemen Antti, Korpilahden ex-rakennustarkastaja, ratkaisi pari itselleni visaista sähköliitännän ongelmaa. Kiitos vielä heille.

Ensimmäiset ostajaehdokkaat ovat jo käyneet paikalla ja kiitelleet lopputulosta. Samaa mieltä olemme itsekin. Eli pohjalaista sanontaa mukaellen: "Hyvä tuppaa tulemaan, vaikkei niin kauheesti yritäkkään."

Lehmusjoen Hege, 80 v.

Korpilahden emeritus koulutoimenjohtaja Heikki Lehmusjoki, joka on ystäväni lähes kolmen vuosikymmen ajalta, täytti heinäkuussa kunnioitettavat 80 vuotta. Kun emme silloin päässeet juhliin mukaan, vierailimme viime viikonvaihteessa Lehmusjoen kesäpaikassa Viitasaarella. Mukana olivat myös Peltoniemen Sinikka ja Antti.


Hauskaa oli. Söimme loimulohta, joimme hyviä juomia, mm. XO Calvadosta, saunoimme ja valvoimme pitkälle yöhön saakka. Heikillä riitti virtaa siinä kuin nuoremmillaankin.


Valitettavasti kamera ei ollut matkassa. Näin valitettavasti joskus käy vanhalle ex-journalistille.

Karhu-Koplan kiehtova 45-vuotismeeting

Karhu-Kopla lienee yleisimpiä nimityksiä pienryhmille, joissa raavaat urokset hyrisevät jätkäenergiaa ja hankkivat voimaa elämän taisteluun.

Meidän koplamme syntyi Turun yliopiston vapaan-ajan riennoissa 1962, siis 45 vuotta sitten, kun joukko samanmielisiä ja saman vuosikurssin historianopiskelijoita ryhmittyi tiiviiksi pienyhteisöksi, joka jo opiskeluvuosina täydentyi nykyisillä vaimoillamme. Nimensä ryhmä otti suosikkijuomastaan Porin Karhusta. Oluen silloinen valmistaja Porin Oluttehdas huomioi koplamme synnyn - meiltä vinkin saatuaan - lähettämällä Turkuun korin olutta, hienot tuopit ja rintamerkit.

Valmistumisemme jälkeen erkaannuimme kuka mihinkin. Olavi Hovi päätyi vanhemmaksi lehtoriksi Varkauteen, Simo S. Soininen hallintotehtäviin Helsingin yliopistoon, nyttemmin edesmennyt Pentti Kuopio järjestöjen ja kaupan palvelukseen Helsinkiin. Kesäisin kokoonnuimme perhekunnittain vuoronperään toistemme kesämökeille. Tähän käytäntöön tuli 1990-luvulla katkos, mutta viime viikonloppuna alkoi elpyminen kun karhukoplalaiset vaimoineen tapasivat toisensa Korpilahden Toukolassa.

Monella tavalla hauskaa oli, aivan kuten vuosikymmeniä sitten. Sovimme myös, että ensi kesänä kokoonnumme Kaarinan ja Olavin uuteen hirsilinnaan, joka on Kangasalan kunnassa lähellä Tamperetta. Paikan nimi on osuvasti Hovimäki ja sen Hovit ovat rakentaneet eläkepäiviään varten. Epäilemättä Hovimäessä sovitaan seuraavasta tapaamisesta Soinisten kesäpaikassa Sotkamossa. Meitä karhukoplalaisia yhdisti aikoinaan hyvän oluen lisäksi aito kiinnostus historiaan (ja muihinkin yhteiskuntatieteisiin) sekä tietoisuus historian yleistä ymmärrystä syventävästä ja mieltä jalostavasta vaikutuksesta. Opiskelun jälkeen meille on ollut yhteistä myös harrastus kaikenlaiseen rakentamiseen; olemme tehneet taloja, kesämökkejä ja saneeranneet kerrostaloasuntoja. Eikä tämänkään työn jäljessä ole ollut isommin moittimista.

Jäähyväiset työyhteisölle

Ullan viimeinen työpäivä ylihoitajana Keski-Suomen Keskussairaalassa oli 11. toukokuuta, josta olen aiemmin kirjoittanut. Virallisesti eläkepäivät alkoivat 1. elokuuta.

Näissä tunnelmissa Ulla kutsui 6. elokuuta lähimmät työtoverinsa eli sisätautien johtoryhmän mökillemme Toukolaan. Ilma oli - hieman jo kulunutta vertausta käyttääkseni - kuin morsian ja tunnelma iloinen. Ei mikään ihme, että Ulla on noin välittömässä joukossa viihtynyt. Itse olin paikalla kokkina, jonka vastuulla oli loimulohen valmistus. Hauska oli rupatella ja aterioida kaikkien kahdeksan vieraan kanssa, ennestään tunsin heistä vain Savolaisen Maijan, jonka kanssa meillä on ollut yhteisiä asuntobisneksiä. Paikalla oli myös Ullan seuraaja Jaana Peltokoski (alakuvassa keskellä), joka oli ottanut ylihoitajan viran vastaan saman päivän aamuna.




Että maailma on pieni, sekin tuli todistetuksi. Ollin Timo tuntui tutulta, ja kun kysyin, paljastui, että muinaisessa nuoruudessamme 1960-luvulla otimme yhteen parikin kertaa Turun yliopiston koripallosarjan loppuottelussa, Timo Lääkiksen ja minä Kritiikin (historianopiskelijat) joukkueessa. Muistaakseni Lääkis voitti ainakin toisen ottelun.